Kertoisitko itse kipeimmät asiasi ventovieraalle?

Pääsin marraskuussa kuuntelemaan Adoptioperheet ry:n järjestämää keskustelua ”Pysyvä koti lapselle. Adoption hyödyntämättömät mahdollisuudet suomalaisessa lastensuojelussa.” Tilaisuudesta jäi erityisesti mieleen kokemusasiantuntijoiden rohkeat puheenvuorot. Puheenvuorojen yksi keskeinen viesti oli se, että adoptiota mietitään liian harvoin lastensuojelullisena keinona.

Työskentelen Pesäpuu ry:n #Munperheet hankkeessa, jonka tavoitteena on luoda edellytyksiä lapsen edun mukaisen perheenjälleenyhdistämisen lisäämiseksi lastensuojelun perhehoidossa.  Joko niin, että lapsi voisi jossain vaiheessa suunnitellusti ja lapsen edun mukaisesti palata syntymävanhempiensa luokse asumaan. Tai niin, että lapsella olisi lupa pitää elämässään ja sydämessään monia perheitä – sekä syntymäperheensä että sijaisperheensä. Riippumatta siitä, missä lapsi konkreettisesti asuu.  Adoptioperheet ry:n keskustelu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Kuuntelin kokemusasiantuntijoiden puhetta ja mietin miten nämä kaksi asiaa sopeutuvat toisiinsa? Miten puhua ja viedä eteenpäin toista asiaa tallomatta toista.

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsella on oikeus vanhempiinsa (LSL). Lapsen vanhempia, perhettä tai läheisiä ei voi määritellä kukaan muu kuin lapsi itse. Me aikuiset oletamme lasten ja nuorten puolesta paljon asioita. Mielellämme myös määrittelemme lapselle tärkeät ihmiset sekä sen, miten ja missä vaiheessa lapsi haluaa ketäkin tavata.

Kokemusasiantuntijat kertovat, että lapsen ääni ei näy näissä prosesseissa. Se hukkuu aikuisten puheen keskelle. Lapsi saattaa pahimmillaan jäädä näkymättömäksi ja puhumattomaksi. Mieleeni on jäänyt elävästi tapaus, jossa perhe kertoi tavanneensa 14-vuotiaan lapsensa asioissa yli 150 eri työntekijää ja asiantuntijaa. Tai oikeastaan tässä kohtaa äiti oli lopettanut laskemisen. Miten tällaisessa tilanteessa lapsen ääntä olisi edes mahdollista saada selville, kun luottamuksellisen suhteen rakentaminen vaatii pitkäjänteisen ja turvallisen työskentelysuhteen saman ihmisen kanssa? Kertoisitko itse kipeimmät asiasi ventovieraalle?

Lastensuojelu ja sen tila ovat nyt näkyvästi esillä yhteiskunnassamme ja julkisessakin keskustelussa. Mahdottomasta tilanteesta kärsivät ennen kaikkea lapset ja nuoret, mutta myös kokonaiset perheet kokevat jäävänsä yksin asioidensa kanssa. Mielenterveysongelmat lisääntyvät ja moninaistuvat, samalla kun kunnat supistavat mielenterveyspalvelujaan. Erikoissairaanhoidon tarve kasvaa ja jonot pitenevät. Tämä lisää entisestään lastensuojelun tarvetta. Lastensuojelussa hoidetaan sellaisia asioita, joita pitäisi hoitaa mielenterveyspalveluissa. Mielenterveyspalveluissa hoidetaan puolestaan sellaisia asioita, joita pitäisi hoitaa lastensuojelussa.

Yli tuhat sosiaalityöntekijää ja sosiaalityön opiskelijaa on allekirjoittanut adressin nostaakseen esiin lastensuojelun asiakkaana olevien tuhansien suomalaislasten oikeuden suojeluun. Tämä adressi julkaistiin lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2017. Olen iloinen, että me sosiaalityöntekijät olemme vihdoin rikkoneet hiljaisuuden muurin ja avanneet suumme kertoaksemme, että tilanne on kestämätön. Se on ollut sitä jo pitkään. Vihdoinkin tuomme julkisesti esille mielipiteemme siitä, ettei lasten suojelua voida tehdä tällaisissa olosuhteissa. Emme kykene keskittymään oikeisiin asioihin kuten lapsen kuulemiseen ja näkemiseen, lapseen tutustumiseen ja perheiden kanssa työskentelyyn. Sosiaalityöntekijöiden työ painottuu nyt korjaaviin toimenpiteisiin. Siihen, että koitamme hätäisesti miettiä perheelle tukea suppeasta palveluvalikosta, jotta perheet eivät jäisi täysin yksin. Emme ehdi tutustumaan ihmisiin perheiden sisällä emmekä aidosti välttämättä tiedä mitä heille kuuluu tai millaisesta avusta he hyötyisivät. Toisaalta vaikka me kaiken tämän tietäisimme, olisiko meillä oikeanlaista apua tarjota?

Tätä kaikkea ympärilläni pyörivää keskustelua seuratessani tajusin, etteivät keskustelut perheiden jälleenyhdistämisestä tai adoption käytöstä lastensuojelussa sulje toisiaan pois, saati tallo toistensa varpaille. Kaikkia prosesseja ja malleja tarvitaan. Meidän täytyy olla niin vahvoja, että uskallamme tehdä perheiden näköisiä päätöksiä. Uskallan väittää, että löydämme niin monta erilaista polkua lasten ja perheiden hyvinvointiin kuin on lapsia ja perheitäkin. Yhtä mallia ei voida liimata kaikkien päälle. Meidän täytyy olla rohkeita ja tehdä rohkeita päätöksiä silloin kun puhutaan lapsista ja nuorista. Kun puhutaan heistä, jotka elävät heikoimmassa asemassa yhteiskunnassamme.

Reetta Peltonen
Erityisasiantuntija
Pesäpuu ry

 

#Munperheet-hanke Facebookissa @Munperheet, Twitterissä ja Instagramissa #Munperheet

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s