Toivoa ja kuulevia korvia

edited_img-20151120-wa0003

Tänäkin vuonna Kansallismuseon pihalle pystytetään joulukuusimetsä. Viime vuonna siellä oli myös Pesäpuun oma Toivonpuu. Latvatähteen kirjoitimme: jokaisella lapsella on oikeus toivoon. Teimme puuhun yhdessä lastensuojelun piirissä olevien lasten kanssa toivonkoristeita ja ripustimme oksille myös lasten ajatuksia toivosta. Puu oli koskettava ja pysäyttäväkin. Lasten toivo oli konkreettisia asioita, kuten toiveena saada uudet nappikset tai uusi pehmolelu. Jollekin toivosta tuli mieleen vanha mies tai aurinko. Eniten kuitenkin ehkä puhuttelivat viestit, jotka toivat karumman puolen lasten toivosta meidän aikuisten silmien eteen:

toivon, että äiti vastaisi puhelimeen
toivon, että saisin asua äidin kanssa yhdessä
toivon, että vanhempien juominen loppuisi
toivon, ettei olisi kipuja
toivon, ettei tarvitsisi syödä lääkkeitä
toivon, että pikkuveli asuisi samassa paikassa
toivon, että pääsisin kotiin omien vanhempien luo.

En pysty täyttämään noita toiveita, vaikka niin kovasti sitä haluaisinkin. Pystynkö kuitenkin antamaan tilaa lapsen kivulle ja ikävälle? Enhän sulje silmiäni? Enhän sulje korviani? Pystynkö välittämään toivoa, vaikken pysty enkä saa antaa katteettomia lupauksia?

Millainen olisi minun toivonpuuni?

Unelmoin, että aikuiset ottaisivat lasten kokemukset tosissaan. Uskoisimme lasta. Kuuntelisimme ja arvostaisimme. Oma lapseni purskahti itkuun, kun suhtauduin aliarvioivasti hänen kokemukseensa. Hän sanoi, etten voi määrätä hänen aivojaan. En totisesti voi, sillä lapsen kokemus on aito. Pyysin anteeksi.

Unelmoin, että emme aikuisina ja ammattilaisina vähättelisi ja ohittaisi lapsia. Toivon, että vielä tulee aika, että ihan jokainen lastensuojelussa oleva lapsi tulisi kuulluksi eivätkä aikuiset tietäisi heidän puolestaan. Kuuntelisimme ja arvostaisimme.

Lasten viesti aikuisille on, että olkaa kilttejä, huolehtikaa, lohduttakaa, halatkaa ja rakastakaa. Siksi toivonpuussa olisi erityisen paljon rakkautta ja huolenpitoa.

Sari-Anne Paaso, Pesäpuu ry

”Voisiks mä tulla sun viereen nukkumaan?” Isoja, pärjääviä lapsia ja pieniä, tarvitsevia aikuisia

blogi_kuva_vko-47

”Varpu, mä en saa unta. Voisiks mä tulla sun viereen?”, itkee Siru ja kömpii yöllä Varpun sänkyyn nukkumaan. Yöllinen kysymys ”Voisiks mä tulla sun viereen nukkumaan?” on monelle lapsiperheelle tuttu. Paitsi että tässä tarinassa Siru on äiti ja Varpu 12-vuotias tytär. Perinteiset vanhemman ja lapsen roolit ovat sekaisin Selma Vilhusen elokuvassa Tyttö nimeltä Varpu, joka sai ensi-iltansa syyskuun lopussa 2016. Elokuva kertoo 12-vuotiaasta hevostytöstä, Varpusta, joka joutuu tahtomattaan kantamaan aikuisen vastuuta. Varpu asuu kahdestaan äitinsä Sirun kanssa, joka tukeutuu jatkuvasti tyttäreensä pakottaen tämän perheessä aikuisen rooliin.

Siru on perheen tarvitsevampi osapuoli: hän kiukuttelee, vaatii Varpulta apua deitti-ilmoituksen tekemiseen, inttää kommentteja miesystävästään ja reputtaa autokoulun inssiajossa, eikä voi siksi kuljettaa Varpua hevostalleille ratsastustunneille. Tämän vuoksi Varpu tarpoo kilometrejä vesisateessa hevostalleilta bussipysäkille ja kotiin. Vaikka elokuva kertoo Varpusta, joka tahtomattaan joutuu äitinsä vanhemmaksi, se kertoo yhtä paljon äidistä, joka ei ole kasvanut aikuiseksi.

Varpu ei ole koskaan tavannut isäänsä. Kun hän kysyy isästään tai siitä, onko hän isän näköinen, hän saa äidiltä vain ympäripyöreitä vastauksia. Eräänä iltana Varpu tekee ratkaisun: hän varastaa auton ja ajaa yli 600 kilometriä etsimään isäänsä. Matkalla hän ajaa autonsa ojaan ja joutuu liftaamaan loppumatkan. Kun lapselle ei kerrota juuristaan, hän sepittää tarinan mielessään tai ottaa itse selvää. Ja tässä elokuvassa juurien tutkiminen tapahtuu todella rytinällä!

Jos sosiaalityöntekijänä olisin saanut työpöydälleni ilmoituksen 12-vuotiaasta tytöstä, joka on ajanut autonsa yöllä ojaan usein satojen kilometrien päässä kotoa, hälytyskellot olisivat soineet ja kovasti. Pikainen puhelu äidille, jota en ehkä saisi kiinni, ja sen jälkeen rivakasti kotikäynnille. Tällainen ilmoitus saa lastensuojelutyöntekijän liikkeelle, toimimaan, tekemään nopeita johtopäätöksiä ja päättämään jatkosta. Tunnen nytkin ’haluan-heti-pelastaa-sen-lapsen’– nimisen adrenaliinin virtaavan suonissani.

Nopeiden johtopäätösten ja ryntäilyn sijaan lastensuojelussa tarvittaisiin pysähtymistä ja ajattelua, kysymyksiä pikemminkin kuin oikeita vastauksia. Työntekijän tietäjän roolin sijaan on hyvä asetuttua kysyjän ja ääneen ihmettelijän rooliin. Tähän tarvitaan työparia, tiimiä ja esimiestä – eihän yksin voi ihmetellä ääneen. Ja erityisesti tähän tarvitaan pysähtymistä ja yhteistä ihmettelyä lapsen ja vanhempien kanssa.

Pesäpuussa kokemusasiantuntijoiden kanssa kehitetty ja kymmenien ammattilaisten kanssa pilotoitu lastensuojelun arvioinnin Pysäkki-malli ohjaa nimensä mukaisesti pysähtymään lapsen elämäntilanteen ja tarpeiden äärelle. Malli on syntynyt helpottamaan lastensuojelun sosiaalityön vaativimpia arvioinnin kohtia, kuten huostaanoton, sijaishuollon ja perheenjälleenyhdistämisen tarvetta. Sen keskeisiä periaatteita ovat lapsilähtöisyys ja lapsen yksilöllisten tarpeiden selvittäminen, avoimuus ja yhteinen arviointi lasten, vanhempien ja osallisten kanssa, PRIDE-ennakkovalmennuksesta tuttujen vanhemmuuden valmiuksien hyödyntäminen sekä lapsen kasvuolojen ja elämän kokonaisvaltainen tutkiminen.

Olennaista Pysäkki-mallissa on se, että liikkeelle lähdetään aina voimavaroista. Elokuvan Siru on kokenut kovia, mutta yrittää silti parhaansa äitinä. Hänen suhteensa Varpuun on läheinen ja lämmin, mutta raskas – ainakin Varpulle. Vaikka Varpu on ajoittain suorastaan heitteillä, kotona on myös paljon naurua ja lämpöä. Sirua esittänyt Paula Vesala muistuttaa, että täydellistä ihmistä tai elämää ei ole – silti voi olla paljon hyvää ja rakkaudellista siinä mitä on.

Tämä ambivalenssi on tuttua monelle lastensuojelutyötä tekevälle: toisaalta vanhempien rakkaus lasta kohtaan ja lapsesta välittäminen näkyvät kauas, toisaalta lapsen perustarpeet – säännönmukainen, terveellinen ruoka, riittävä uni, puhtaat vaatteet, turvallisuus sekä hoiva ja huolenpito jäävät enimmäkseen lapsen vastuulle. Pysäkki-malli tekee näkyväksi näitä monia puolia lapsen elämässä.

Parhaimmillaan laadukas arviointi auttaa lasta ja vanhempaa elämäntilanteensa tutkimiseen ja muutokseen, eikä jätä ilman tarvittavaa välitöntä tai pitkäkestoista apua. Vanhemmalle se tarjoaa paikan työstää omaa vanhemmuuttaan ja perhetilannetta sekä keinoja löytää lapsen kannalta myönteisiä ratkaisuja.

Lastensuojelun arviointia tarvitaan usein silloin, kun aikuisten tarpeet ajavat lapsen tarpeiden ohi tai lasten yksilölliset tarpeet jäävät piiloon tai täyttymättä. Yksi onnistuneen arvioinnin tunnusmerkki puolestaan on se, että tarvitsevat aikuiset kasvavat isoiksi ja antavat lapsille mahdollisuuden olla omanikäisiään, pärjääviä ja osaavia, mutta samalla pieniä ja tarvitsevia – niitä 12-vuotiaita Varpuja.

”Kun uusi ihminen syntyy, hän on vapaa.
Hän itkee, nauraa, hän tanssii,
hän innostuu…
Ja käsin rakastavin hän aurinkoon tarttuu
ja lentää kauas pois.”

Vesala, Sjöroos & Streng

Pia Lahtinen, Pesäpuu ry

Kuva: Pixabay

Lähteet

Lahtinen, P. & Pynnönen, J. (toim.) (2016) Kuka minusta huolehtii? Lastensuojelun sosiaalityön Pysäkki-malli huostaanoton ja sijaishuollon tarpeen arviointiin. Jyväskylä: Pesäpuu ry (julkaisematon käsikirjoitus).

”Tyttö nimeltä Varpu” (Little Wing). Käsikirjoitus ja ohjaus: Selma Vilhunen. Tuottajat: Kai Nordberg & Kaarle Aho / Making Movies Oy.

Keitä ne on ne sijaisperheet?

PePPi-hankkeen tavoitteena on edistää sijaisperheiden ja niissä elävien lasten ja nuorten hyvinvointia järjestölähtöisin ja vapaaehtoistoiminnan keinoin. Selvä pyy, ajattelin. Kysytään sijaisperheiden jäseniltä, mikä auttaa heitä jaksamaan paremmin ja luodaan malleja sekä rakenteita siihen. Eihän se sen kummempaa voi olla.

Nyt, viisi vuotta kokeneempana ja hiukkasen viisaampana, ymmärrän kuinka kompleksinen perhehoidon maailma on. Se ei ole pelkästään lakisääteisiä valmennuksia, koulutuksia, toimintamanuaaleja, ennalta tietämistä, toimenpiteitä tai interventioita. Siinä on kysymys yhtä paljon dialogista, johon lähdetään rohkeasti yhdessä sijaisperheiden kanssa yllättymään ja löytämään uusia merkityksiä. Ei ole olemassa kuplassa kehittynyttä viisautta. Tieto on tasattava kaikille perhehoidon toimijoille ja sen pohjalta luotava yhteistä ymmärrystä.

Kartoitimme. Yritimme kuulla ja kuunnella. Löytyisikö jotain, joka tukisi useimpia perheitä? Eräs sijaisvanhempi kertoi, kuinka merkityksellisiä hänen lapsilleen olivat olleet harrastukset. Harrastusyhteisöt olivat kannatelleet, hyväksyneet ja luoneet lapsille jatkumoa elämässä aina aikuisuuteen saakka. Toinen sijaisvanhempi toivoi pientä hengähdystaukoa ja konkreettista apua arjen hektisyyteen. Joillekin oli tärkeää saada viettää koko perheen yhteistä aikaa ja tavata mukavissa, vapaamuotoisissa merkeissä muita sijaisperheitä. Yksi suri sijoituksen katkeamista ja siihen liittyvää pahaa mieltä, johon tunsi jääneensä jätetyksi yksin. Jotkut kokivat vuorovaikutussuhteen sosiaalityöntekijäänsä haasteelliseksi. Myös pienryhmiä toivottiin. Lapset ja nuoretkin kaipasivat omia ryhmiään. Jotkut sijaisisät sanoivat jääneensä ulkokehälle sijoitukseen liittyvissä keskusteluissa. Sukulaissijaisvanhempien mielestä oli välillä vaikea tuntea vertaisuutta muihin kuin toisiin sukulaissijaisvanhempiin. Osa sijaisperheistä halusi saada konkreettisia välineitä perheen sisäisen vuorovaikutuksen tukemiseen.

Ymmärsin, että jokaisella sijaisperheellä on omat tarpeensa vaikka laki on kaikille sama. Kukin sijaisperhe ponnistaa omista lähtökohdistaan, erilaisin resurssein, verkostoin ja voimavaroin. Sijoitetut lapset ovat yksilöitä ja heidän kokemuksensa kulkevat ja resonoivat perheen suuren tarinan sisällä pitkin matkaa. Sijaissisarustenkin polku on yksilöllinen. Kukaan ei voi tietää perheen tarpeista ellei kysy niistä.

Tiedonkeruun pohjalta pilotoitiin ja tutkittiin muutamia asioita Uudellamaalla, Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa: muun muassa tukihenkilötoimintaa, sijaisperheiden toimintapäiviä, pienryhmiä, nuorten kokemusasiantuntijoiden kanssa kehittämistä sekä kunta-, järjestö- ja oppilaitosyhteistyötä.

Olisi upeaa sanoa, että löysimme viisasten kiven, ja nyt tiedämme, kuinka tukea kaikkia Suomen sijaisperheitä. Vaan kun emme. Kokeiluissa nousi esille kunkin maakunnan diversiteetti, omaleimainen toimintakulttuuri ja fyysinen, maantieteellinen erilaisuus. Jotkut asiat, jotka toimivat pääkaupunkiseudulla eivät välttämättä ottaneet tulta alleen muilla alueilla. Ja päinvastoin. Uudellamaalla perhekaveritoiminta ja toimintapäivät osoittautuivat verrattomiksi tavoiksi tukea sijaisperheiden arkea. Harvaan asutussa Pohjois-Karjalassa perhekaveritoiminnan käynnistäminen oli huomattavasti mutkikkaampaa. Mutta siellä sijaisvanhemmat lähtivät pitkienkin matkojen takaa vertaistapaamisiin, koska kokivat ne tärkeiksi. Keski-Suomessa oppilaitokset lähtivät ilahduttavan aktiivisesti mukaan kehittämään vapaaehtoistoimintaa ja sijaisperhenuoret chat-toimintaa. Kaikilla alueilla nuoria kokemusasiantuntijoita kuultiin ja sijaisvanhemmat osallistuivat pienryhmiin. Jokaiselta alueelta löytyi omanlaisiaan pieniä ja suurempia kehittämisaarteita.

Mitäkö tämä tarkoittaa käytännössä? Minun mielestäni sitä, että jokainen sijaisperhe on oikeassa omassa tunteessaan. Ja sitä, ettei maailma tule valmiiksi päivässä. Meidän pitää edelleen uskaltaa kokeilla ja elää epävarmuudessa. Ilmiöitä kannattaa tarkastella pieteetillä hakematta varmoja vastauksia. On löydettävissä yleisiä, kaikkia sijaisperheitä tukevia toimintamuotoja, mutta niiden ulkopuolelle jää myös paljon ihania, uusia mahdollisuuksia.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotakin. Ja jos jokainen tekee jotakin, tulee kaikki tehdyksi.

 

Maaret Parviainen
PePPi-hanke, Pesäpuu

Samassa veneessä – samaan suuntaan

Otsikko on lähestyvien 7. Valtakunnallisten perhehoidon päivien. Noin 300 perhehoidon toimijaa kokoontuu Jyväskylään 9.-10.11. Venevertaus toimii mielikuvana hyvin. Kaikki, jotka ovat vesillä olleet pienemmillä veneillä, tietävät, että venettä ei kannata turhaan keikuttaa. Soutajaa helpottaa suunnassa pysymisessä, jos on peränpitäjä. Eikä kirkkoveneessäkään auta olla soutajilla eri tahti. Se, jonka tehtävä on keulassa huolehtia rytmistä, on tärkeä. Liikkua voi vain yhteen suuntaan kerrallaan tai sitten pysyä paikallaan.

Ajatukseni ovat askaroineet sekä perhehoidon päiviin valmistautumisen tiimoilta että laajemmin Lapeen ja Pesäpuussa tehtävään kehittämiseen liittyen yhteisen arvioinnin teemassa. Joku minut tunteva voisi sanoa, että sitähän minä olen miettinyt viime vuodet, eikö päähäni muuta mahdu! No, sen verran mutkikas ja kiehtova aihe se on, että siinä riittää pohdittavaa. Yhteinen arviointi on vähän kuin tuo samassa veneessä eteenpäin meneminen, jossa tarvittaisiin yhteinen tahtotila ja yhteistoimintaa suunnistaa kohti jotakin.

Olemme tällä viikolla miettineet työyhteisössämme Pesäpuun suurta unelmaa. Oman unelmani voisi olla, että jokaisella lapsella olisi joku, joka on hänestä ylpeä. Olen äiti ja olen ylpeä kolmesta aikuisesta lapsestani. Luulen, että lapset ovat muokanneet monia asioita minussa. Ainakin ne ovat tuoneet minun elämääni sen syvyyden, jolla lapsen hätä koskettaa syvemmin ja riipaisevammin. Ja myös sen pinnan, jossa ilo ja ylpeys tuntuu pintaa syvemmältä. Aihetta ylpeyteen oli reilut kaksikymmentä vuotta sitten hankkeen nimi, jolla PRIDE-ohjelma tuotiin Suomeen. Tiedän ja tunnen monia lapsia, vanhempia ja lasten läheisiä, jotka perhehoidon avulla ovat löytäneet toivon ja ylpeyden. Ylpeys on vaikea sana luterilaisen kasvatuksen saaneelle yli viisikymppiselle. Kopeutta tai ylimielisyyttä en tarkoita, vaan jotakin sellaista syvää iloa toisesta ja toisen onnistumisesta.

Oman esikoiseni syntymäpäivä osuu samalle päivälle kuin sijaisvanhemman valmiuksien arviointia koskevan lisensiaattityöni tarkastus (2.12.). Sattumalta annetulla päivämäärällä on minulle suuri merkitys. Tuosta päivämäärästä oma kasvuni vanhemmuuteen alkoi. Se todellinen, lapsen kanssa elettävä arki ja taitojen opettelu. Olen yrittänyt tutkimuksen keinoin ymmärtää, miten sijaisvanhemmuutta harkitsevaa voisi parhaalla mahdollisella tavalla auttaa pohtimaan omia tietojaan, taitojaan ja haluaan lähteä tehtävään. Lähestyin tutkimuskysymyksilläni yli 500 PRIDE-ennakkovalmennuksen käynyttä ja 153 vastasi moniin esittämiini kysymyksiin. Olen nähnyt unta, kantanut ajatuksissani monta vuodenkiertoa yhteistä arviointia ja viittä sijaisvanhemman valmiutta. Oivalluksia ja uusia kysymyksiä on matkan varrelta löytynyt.

Tutkimuksestani tulikin hyvin ajankohtainen nyt kun valtakunnallinen ja maakunnallinen perhehoidon kokonaisuuksien kehittämistyö on meneillään. Rakenteet toiminnalle on luotava, mutta mikä on meidän itse kunkin suuri unelma? Onko se lapsessa vai jossakin muualla? Tutkimukseni yksi tulos oni, että sitoutuminen prosessiin on erittäin tärkeää. Mihin minä sitoudun? Mikä saa minut tarvittaessa puolustamaan, taistelemaan, mikä tuo iloa, antaa tyydytystä, saa turhautumisesta ja ärsytyksestä huolimatta jatkamaan? Mistä tai kenestä olen ylpeä? Onneksi kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin ja pohtia näitä asioita yksin. Onneksi meillä on toisemme.

Jaana Pynnönen

Mitä onni on?

Jos haluat olla onnellinen päivän, ota humala.
Jos kolme päivää, mene naimisiin.
Jos haluat olla ikuisesti onnellinen, ryhdy puutarhuriksi.

– Kiinalainen sananlasku

kukkaistytto2

Positiivisen psykologian pioneeri Martin Seligman esittää onnellisuuden kolme ulottuvuutta: Ensimmäinen on miellyttävä elämä, jossa suuntaamme toimintaamme saadaksemme mukavia kokemuksia ja myönteisiä tunnetiloja. ”Asiat ovat hyvin, kun tuntuu hyvältä”.  Toinen on hyvä elämä, jossa olemme löytäneet omat yksilölliset vahvuutemme ja käytämme niitä hyväksemme onnellisuuden tavoittelussa. Kolmas ulottuvuus on merkityksellinen elämä, jossa käytämme omia vahvuuksiamme johonkin omaa hyvinvointia suurempaan tarkoitukseen ja saamme tätä kautta syvemmän kokemuksen elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä.

Tutkimusten perusteella tiedämme, että perinnölliset ominaisuudet selittävät noin puolet onnellisuuden kokemisesta. Perimän kautta määrittyvät temperamenttipiirteet, stressiin reagoiminen ja muut perinnölliset ominaisuutemme joko edistävät tai haittaavat onnellisuuden kokemista. Meillä siis näyttää olevan jo syntyessämme tietty onnellisuuden oletusarvo. Tietysti geenit ja ympäristö toimivat yhdessä ja vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Lisäksi on saatu selville, että elämän ulkoiset olosuhteet, kuten varallisuus tai ammatti selittävät puolestaan noin 10 prosenttia onnellisuudesta. Samalla on kuitenkin käynyt myös ilmi, että ihmisillä on taipumus tottua ja sopeutua niin myönteisiin kuin kielteisiinkin elämäntapahtumiin ja olosuhteisiin niin, että onnellisuuden taso tuppaa palautumaan myönteisen tai kielteisen elämänmuutoksen jälkeen ajanmittaa takaisin yksilölle tyypilliseen vakiotasoon.

Ja nyt seuraa tärkein havainto: jos karkeasti ottaen noin 50 prosenttia on perinnöllistä ja 10 prosenttia ulkoisista olosuhteista riippuvaa, 40 prosenttia onnellisuudesta on kiinni omista asenteistamme, näkökulmistamme ja elämäntavoistamme.  Omilla valinnoillamme ja asennoitumisellamme pystymme vaikuttamaan omaan hyvinvointiin enemmän kuin pyrkimällä tavoittelemaan parempia elämän ulkoisia olosuhteita.

Tässä on myös oppi jaettavaksi eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Lapset tarvitsevat aikuisen tukea ja esimerkkejä oppiakseen arvostamaan itseään ja tavoittelemaan hyvää elämää omiin asenteisiin ja elämäntapoihin vaikuttamalla. Kaikki lapset eivät ole saaneet kokemusta omasta arvokkuudesta ja oman elämän ainutlaatuisuudesta. Itsensä arvostaminen on kuitenkin hyvinvoinnin peruslähde: Ihmisen täytyy arvostaa itseään, jotta voisi pitää oman hyvän elämän tavoittelua tärkeänä ja mielekkäänä päämääränä.

Tässä on myös meillä aikuisilla oiva mahdollisuus. Me voimme yhdessä lapsen kanssa auttaa häntä löytämään vahvuutensa ja rohkaista häntä tavoittelemaan miellyttävää, hyvää ja merkityksellistä elämää.   On aika ottaa askeleita kohti aikakautta, jossa tavoitteena ei ole pelkästään pahoinvoinnin poistaminen vaan myös hyvinvoinnin lisääminen.

Elisa Oraluoma

 

Lähteitä: Lyubomirsky, S., Sheldon, K. M. & Schkade, D. (2005). https://web.archive.org/web/20110716110125/http://www.psych.umn.edu/courses/fall06/macdonalda/psy4960/Readings/LyubomirskySustain_RGP05.pdf

Seligman, M. (2002). http://www.positiveculture.org/uploads/7/4/0/7/7407777/seligrman_intro.pdf

Kokemuksista voimaa

Se oli kuin olisi ravistanut kokispulloa ja sitten kerralla avannut sen. Kaikki ryöppysi hallitsemattomana virtauksena ulos. Puhetta pulppusi useammasta suusta, limittäin, lomittain ja välillä jopa samaan aikaan. Kokemusten tulva maalasi eteen tilanteita ja kohtaamisia, kokemuksia kuinka oli tullut väärinymmärretyksi, kuinka oli tullut kohdatuksi, kuinka oli tullut ohitetuksi ja kuinka oli tullut nähdyksi.

Kun tapaamisista lähti kotiin, mielessä pulppusi edelleen. Monena iltana kävimme sijaisäidin kanssa läpi kaikkea sitä, mitä oltiin puhuttu. Kokemusten jakamisesta tuleva voima virtasi kehossa vielä monta päivää.

 

Lastensuojelun kehittämisessä lasten ja nuorten kokemusten esiintuominen ja kuuleminen on tärkeää. Usein keskitymme kokemuksissa kuitenkin kovin mustavalkoisesti jakoon hyviin kokemuksiin ja huonoihin kokemuksiin. Todellisuudessa kaikista kokemuksista, niin hyvistä kuin huonoistakin, voimme aina oppia jotain, niin ihmisinä kuin yhteiskuntanakin.

Lastensuojelu ei ole mustavalkoista. Se, miksi lastensuojelu on niin arvokasta työtä ja miksi varsinkin sen laatu on tärkeää, aukeaa kun lukee ja kuulee nuorten kokemuksia. Lapset ja nuoret, jotka ovat jo kokeneet kovia, ansaitsevat parasta. Parasta kehittämispalautetta lastensuojelun toimivuuteen saa sen asiakkailta, niiltä lapsilta ja nuorilta, jotka osaavat kertoa, mitkä asiat auttoivat ja mitkä lannistivat.

 

Seuraavilla kerralla se sama meno jatkui. Mutta nyt tähän ryöppyyn oli tullut ehkä jo vähän uudenlainen vire. Sen yhteisen jaetun tunnekokemuksen taustalta alkoi kummuta halu kehittää. Halu miettiä, miten näiden omien kokemusten kautta saataisiin kerrottua lastensuojelusta ulospäin, leimaamatta ketään. Pulinasta alkoi nousta nostoja siitä, mitä itse olisimme toivoneet, että meille olisi lastensuojelusta sanottu.

Ja niistä nostoista me rakennettiin 10 faktaa lastensuojelusta.

 

Lastensuojelun työntekijöiden on uskallettava kohdata lasten ja nuorten kokemuksia, niitä huonojakin. Joskus työntekijät ja ammattilaiset pelkäävät ottaa puheeksi rankkoja kokemuksia. Mikäli työntekijät ja ammattilaiset eivät kykene ottamaan lasten ja nuorten kokemuksia puheeksi, he ohittavat heidät.

Todellisuudessa rankkojenkin kokemusten puheeksi ottaminen ja läpikäyminen ei satuta nuoria, vaan päinvastoin. Kun nuoret tulevat kohdatuiksi ja kuulluiksi kokemustensa kanssa, he myös saavat tilaa ja luvan alkaa käsitellä näitä kokemuksiaan. Mikäli nämä kokemukset sivuutetaan, tai niitä vähätellään, emme anna lapsille ja nuorille tarvittavia välineitä päästä näistä kokemuksista eteenpäin.

 

Nykyään, kun me kokoonnutaan yhteen, me edelleen kuohutaan vähän yhdessä. Mutta se ei ole enää niin hallitsematonta. Nyt me ei enää pelätä, ettei meitä kohta kuullakaan, koska me tiedetään että meillä on toisemme. Me ollaan saatu tästä niin paljon voimavaroja meidän omaan elämään ja opittu toisiltamme ihan hirveästi.

 

Koska kokemusten jakaminen on ollut voimauttavaa niin kertojille, kuin kuulijoillekin, me keräsimme Selviytyjien ja Voima Vaikuttaa! –verkoston avulla useita erilaisia kokemuksia yksiin kansiin. VOIMATARINAT lastensuojelussa – kokemus opettaa –kirja julkaistaan yhteistyössä Lapsiasiavaltuutetun, Pesäpuun ja Voima Vaikuttaa! –verkoston kanssa vielä loppusyksystä.

 

Helena Inkinen

”Tiedäksä mitään mun elämästä?” – reflektio lapsen kohtaamisesta

Katse oli utelias ja silmät syvän ruskeat. Hän liikehti sinne ja tänne. Paikoillaan oli vaikea pysyä. Heti valmiina innostumaan, tekemään ja toimimaan. Myös heti valmiina lähestymään aikuista, tutkimaan – kuka tämä tyyppi oikein oli? Hän tuli viereeni istumaan ja alkoi jutella. Niitä näitä. Kaverit asuivat naapuritalossa. Hän pelasi jalkapalloa. Se oli kivaa. Yhtäkkiä hän kysyi suoraan silmiin katsoen: ”tiedäksä mitään mun elämästä?” En tiennyt. Vastasin rehellisesti. Hän jatkoi edelleen suoraan silmiin tiukasti katsoen: ”Mun äiti löi mua. Mä en voi asua sen kanssa.” Lapsen kokemus tuli sanoiksi varoittamatta, kysymättä, rehellisesti ja avoimesti.

Miten lapsi kertoo? Hän kertoo olemuksellaan ja katseellaan juuri siinä hetkessä. Hän ilmaisee innostuksensa ja uteliaisuutensa; tarvittaessa pettymyksensä tai pelkonsa. Olenko minä ammattilaisena valmis vastaanottamaan? Onko minulla riittävä taito pysähtyä ja olla läsnä? Osaanko torjua sivuun kaiken muun mieleen tulevan? Mikä sen vaikeampaa kuin herkistyä aistimaan ja katsomaan lasta. Katsekontaktin ottaminen ja säilyttäminen on taito, mutta myös suhteessa työntekijään tapahtuva ammattiroolin alle kurkistava paljastus: millainen ihminen välittyy aikuisen katseesta.

Mitä lapsi sanoo? Lapsi yllättää. Aikuinen kontrolloi puhettaan. Lapsi kokeilee ja testaa, miten minä reagoin. Hän myös arvioi, voiko luottaa. Olenko turvallinen? Voiko lapsi toisinaan olla työntekijälle pelottava asiakas? Työntekijä ei voi ennalta tietää, missä ja mitä asioita lapsi ottaa puheeksi. Lapsen kokemus voi olla jotain sellaista, mitä työntekijä ei voisi kuvitella voivan tapahtua. Kokemus voi olla niin paha. Paljon ylläolevaa kuvausta pahempaa. Työntekijän oma luonnollinen hätkähdys, herkistyminen tai sulkeutuminen välittyy lapselle.

Mitä minä opin? Kunpa osaisin ja pystyisin säilyttämään avoimuuden lapsen kokemukselle. Ja tunnistaisin ja kestäisin lapsen minussa herättämät tunteet. Se on ehkä vaikeinta. Lapsen kieli ei ole käsitteiden ja fraasien kyllästämää etäistä puhetta. Se on elävää ja tulee kohti. Joskus rajusti. Minun tehtävä on ottaa vastaan lapsen kokemus ja yrittää ymmärtää sen merkitys lapselle.

En mä todellakaan tiedä mitään sun elämästä.
Hanna Särkiö