Kuinka tällaisia ”rikkonaisia lapsia” käsitellään?

DSC_0539

Varhaiskasvatusta ja koulua on pidetty tutkitusti lasta suojaavana tekijänä ja suomalaisten ylpeyden aiheena. Lasten psyykkinen oireilu päiväkodeissa ja kouluissa on kuitenkin selvästi lisääntynyt. Erityisesti ulospäin suuntautunut häiritsevä käyttäytyminen on saanut runsaasti huomiota myös mediassa. Ilmiölle on löydetty eri yhteyksissä erilaisia selityksiä: haastava kotitausta, epävarma vanhemmuus, perimä, liiallinen ruutuaika, haitallinen kasvuympäristö, kasvaneet ryhmäkoot jne. Haastava käyttäytyminen näkyy ja kuuluu opetusryhmissä, luo jännitteitä ja saattaa pelottaa muita oppilaita sekä hämmentää opettajaa.

Koulu tavoittaa lähes kaikki lapset ja kutsuu haasteiden keskelläkin eläviä tavalliseen arkeen. Oppilaita, joilla psyykkistä oireilua esiintyy, opiskelee perusopetuksen koulujen opetusryhmissä ja erityisryhmissä, erityiskouluissa, sairaalaopetuksessa ja valtion koulukotien kouluissa. Kouluja pidetäänkin tärkeinä toimijoina ongelmien havaitsemisessa ja tuen antamisessa sekä hoitoon ohjaamisessa. On tärkeää löytää toimivia vaihtoehtoja lasten auttamiseksi sekä opettajien ja muiden lähiaikuisten osaamisen ja jaksamisen tukemiseksi.

Terhi Ojala (2017) tutki uunituoreessa erityispedagogiikan väitöskirjassaan opettajien kokemuksia perusopetuksen oppilaiden psyykkisestä oireilusta. Aineistoa koottiin kyselyin, kirjoitelmin ja haastatteluin 246 opettajalta ympäri Suomen*. Tutkimustuloksista ilmeni, että opettajat tunnistivat jo varhain oppilaiden ulospäinsuuntautuneen oireilun, mutta sisäänpäin oireilevat (vetäytyneet, masentuneet, ahdistuneet) lapset jäivät huomaamatta. Opettajat kokivat riittämättömyyttä, epävarmuutta ja osaamattomuutta oireilevan oppilaan kohtaamisessa sekä toimintaan puuttumisessa.

”Omassa työssä huolettavat sellaiset oireilevat lapset, joilla on ollut monenlaista murhetta elämässä. En oikein tiedä, kuinka tällaisia ”rikkonaisia lapsia” käsitellään.”

”Jokapäiväisessä kouluarjessa törmäämme näihin aggressiivisiin, toisia potkiviin ja pureviin, kiroileviin ja haistatteleviin lapsiin.”

”Itseäni huolestuttaa eniten koulussa sellaiset oppilaat, jotka vetäytyvät syrjään. Psyykkiset haasteet ilmenevät raivokohtauksina, itkuisuutena, agressiivisuutena, vetäytymisenä, alakuloisuutena.”

Tutkimukseen osallistuneet opettajat olivat huolissaan työrauhaongelmista ja pohtivat oppilaiden koulukuntoisuutta. Varsinkin kunnallisissa kouluissa oireilevat oppilaat haluttaisiin lähettää muualle; erityisopetukseen, tutkimuksiin tai hoitoon. Epäselvää tosin oli, kuka vastuutaho olisi. Moniammatilliseen yhteistyöhön oltiin tyytymättömiä, sen ei koettu edistävän oppilaan asioiden hoitamista. Myös opettajien keskinäistä yhteistyötä ja vertaistukea esiintyi yllättävän vähän. Opettajat kokivatkin tarvitsevansa täydennyskoulutusta, kollegiaalista vertaistukea ja työnohjausta.

”Kuinka tukea/ohjata/kulkea rinnalla lasta/nuorta voimaannuttavasti Osaanko/pystynkö/jaksanko tavallisena luokanopettajana antaa sellaista tukea, jota lapsi tarvitsee? Pitäisikö minun osata/pystyä/jaksaa? Millä eväillä?”

”Avun hakeminen lapselle on usein työläs prosessi, varsinkin jos huoltajien kanssa yhteistyö ei suju.”

”Miten varmistan omalla toiminnallani sen, että lapsi kokee tulleensa aidosti kuulluksi ja kohdatuksi?”

Psyykkisesti oireilevien lasten opettajien huoli on aiheellinen ja siihen tulee reagoida. Työssäni sijoitettujen lasten koulunkäynnin tuen kehittäjänä tuntuma kentän todellisuuteen on tutkimustulosten suuntainen. Tarvitaan osaamisen vahvistamista, tietoa, ymmärrystä, monitoimijaisen yhteistyön kirkastamista sekä lasta ja perhettä osallistavaa, kohtaavaa, voimavarakeskeistä työotetta. Erityisosaaminen on tuotava konsultoiden lapsen lähelle. Muuttuva toimintaympäristö on haaste, mutta myös mahdollisuus.

Opetussuunnitelman perusteet (2014) korostaa mm. tunnetaitoja ja oppilaslähtöisyyttä. Se painottaa oppilaan aktiivista toimijuutta, oppimisen vuorovaikutuksellisuutta ja hyvän elämän rakentamista. Ilahduttavasti oppilaiden hyvinvointiin onkin alettu panostaa. Kouluissa on käytössä monia tätä tukevia ohjelmia, kuten KiVa-koulu, Askeleittain, Friends ja uusimpana Pro-kouluhanke. Pesäpuun Sisukas-toiminta tähtää samassa hengessä riskiryhmään kuuluvien sijoitettujen lasten tukemiseen lastensuojelun, kodin ja koulun yhteistyönä. Keski-Suomessa ja Savossa toiminta etenee tällä hetkellä yhteiskehittämisen, koulutusten, konsultaatioiden ja tunnesäätely-menetelmien avulla.

Satsaus riittävään oppilashuoltoon ja pienempiin luokkakokoihin sekä konsultatiiviseen työotteeseen on parasta säästöä inhimillisesti ja taloudellisesti pitkässä juoksussa. Uusien työtapojen käytäntöön saattaminen vaatii ammattilaisilta lapsi- ja asiakaslähtöistä asennetta. Terhi Ojala (2017) peräänkuuluttaa opettajien hyvinvointiin satsaamista ja toteaa väitöskirjansa loppulauseissa: ”Hyvinvoiva, osaava opettaja on kuin valon soturi, joka näkee jokaisessa oppilaassaan hyvää ja kaunista.” Juurikin näin sen tulisi olla.

Christine Välivaara

 

Lähde ja lainaukset:

Ojala, T (2017) Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Jyväkylä Studies in Education, Psychology and Social research 575.

* Väitöskirjan opettajien kirjoitelmat ovat Mun sieluun sattuu – oppilaan psyykkisen hyvinvoinnin tukeminen koulussa -täydennyskoulutusseminaareihin 2014–15 osallistujien kirjoittamia. Koulutusprosessi oli Pesäpuu ry:n, VETURI-hankkeen ja Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin yhteishanke, jota Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia hallinnoi.

 

 

 

Lastensuojelua on siellä, missä katsot peiliin

Yksi ensimmäisistä suomalaisen populaarikulttuurin hokemista on ollut Puupää-elokuvien legendaarisen Pätkän lanseeraama ”Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta…”. Asiat eivät koskaan kuuluneet Pätkälle, mutta silti hän koki jonkinlaiseksi velvollisuudekseen puuttua niihin.

Kerron teille tositarinan.

Reilu vuosi sitten minuun otti yhteyttä eläkkeelle jäänyt kollega lastensuojelusta. Hän harrastaa maalaamista ja käy usein suuren kauppakeskuksen taidetarvikeliikkeessä. Liikkeen omistajasta, Teijasta*, on tullut hänelle hyvä tuttu.

Teija kertoi kollegalleni 12-vuotiaasta Ilarista*, joka koulun jälkeen viettää aikaa hänen puodissaan. Ilari on jo pienestä pitäen tottunut käymään liikkeessä kuvataiteilija-äitinsä kanssa. Äiti oli kuollut muutama vuosi sitten. Maalien, papereiden ja pensseleiden täyttämästä miljööstä on kehittynyt äidin poismenon jälkeen pojalle tuttu ja turvallinen pyhäkkö. Ilarille on raivattu takahuoneeseen oma pieni pöytä, jossa hän maalaa ahkerasti. On pillimehua ja voileipiä. Teija on järjestänyt nuorelle taiteilijalle pienen näyttelynkin, jossa tämän töitä on myyty.

Isä oli mennyt uusiin naimisiin aika pian Ilarin äidin kuoleman jälkeen. Ilarin suhde uusiin sisaruksiin ja äitipuoleen ei ole muodostunut kovin läheiseksi. Isä ja äitipuoli ovat tietoisia, että Ilari käy taidetarvikeliikkeessä koulun jälkeen ja he tuntevat Teijan etäisesti. Erittäin tärkeä ihminen Ilarille on mummu, äidinäiti, johon Ilari pitää tiiviisti yhteyttä puhelimitse. Mummu sopii tapaamiset Ilarin kanssa aina Teijan liikkeeseen. Lomilla Ilari matkustaa mummun luokse sadan kilometrin päähän.

Tässä kohtaa minä astun mukaan tarinaan. Teija soitti entisen kollegani kehotuksesta minulle (luultavasti siitä syystä, että olen töissä lastensuojelujärjestössä) ja kysyi, miten hänen pitäisi menetellä. Tekeekö hän väärin? Pitäisikö hänen kieltää Ilaria tulemasta? Pitäisikö pojasta olla huolissaan?

Tapasin Teijan. Juttelin Ilarin kanssa ja maalasimme yhdessä. Söimme voileipiä ja keksejä kaikki kolme. Ilari on ihana, herkkä poika, joka kaipaa edelleen äitiään. Hän puhuu lämpimästi mummustaan. Sanoo, että liikkeeseen on helppo tulla kun äitikin kävi siellä usein ja Teija on niin mukava ja tunsi äidin. Selvisi myös, että Ilarin koulu menee hyvin ja hänellä on luokalla ainakin kaksi oikein hyvää kaveria. Aikuisena Ilari haluaisi kuvataiteilijaksi kuten äitikin oli.

Tapaamisen jälkeen mietin kuumeisesti missä kohden huolen vyöhykkeistöä mennään. Onko syytä ottaa yhteyttä viranomaisiin? Riittääkö, että Teija on tukena lapsen elämässä ja epävirallisessa verkostossa. Minusta Teija on turvallinen aikuinen, joka aidosti välittää Ilarista. Turvaa luovat myös rakastava mummu ja luokkakaverit. Ilari ei ole ilmaissut perheessään olevan kaltoinkohtelua tai päihde- ja mielenterveysongelmia. Perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa sen sijaan tuntuu olevan puutteita. Lisäksi Ilarilla on ikävä äitiä.

Sovimme Teijan kanssa, että jos hänelle nousee pojasta suurempaa huolta, niin hän ottaa yhteyttä viranomaisiin ja on yhteydessä mummuun, jonka kanssa asioi muutenkin.

Teija soitteli minulle vähän aikaa sitten. Ilari käy edelleen maalaamassa liikkeessä. Perheeseen on otettu koira, joka tuottaa pojalle paljon iloa. Ilari haluaa esitellä pennun myös Teijalle jahka se on vähän oppinut tavoille. Ilarista on tullut iloisempi ja hän on aloittanut maalauskurssin. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan.

Olen hyvin onnellinen, että ”asiahan on tietysti kuulunut” Teijalle.  Hänen liikkeessään on paljon muutakin kuin tarvikkeita.  Siellä asuu rakkaus. Lastensuojelua on toden totta kaikkialla siellä, missä katsomme peiliin.

Maaret Parviainen
PePPi-hanke

* Teijan ja Ilarin nimet ja taustatarinaa on muutettu

Suhteita ja systeemisyyttä: ”Se on tunnin tapaaminen ja kiitos hei!”

Blogi_kuva_vko 10_2Itä-Lontoon Hackneyssa toteutettu lastensuojelun systeeminen muutos Reclaiming Social Work in Hackney (RSW) sai aikaan mullistavia tuloksia vuosina 2006-2011. Muutoksen jälkeen lastensuojelun sosiaalityöntekijät käyttivät työajastaan 80 % asiakkaiden kohtaamiseen, kun aiemmin sama aika kului tietokoneen äärellä. Huostaanotettujen lasten määrä ja sijoitukset vähenivät 40 prosenttia verrattuna aikaisempaan. Lastensuojelun sosiaalityön ajattelutapa muuttui: ongelmakeskeisyydestä siirryttiin voimavarakeskeisyyteen, yksintekemisestä tiimiin ja byrokratiasta vuorovaikutustyöhön.

Saimme mahdollisuuden osallistua Lasten ja perheiden muutosohjelman (LAPE) erityistason palveluita mallintaneeseen työryhmään, jonka tehtävänä oli miettiä, miten Hackneyn mallia voitaisiin soveltaa Suomessa. Työryhmässä oli mukana lastensuojelun ammattilaisia ja muiden ammattiryhmien edustajia, tutkijoita ja kokemusasiantuntijoita. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisee työryhmän raportin ’Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun mallia – keskeisiä periaatteita ja reunaehtoja’ keväällä 2017.

Vaikka Hackneyn mallista tehtyjen arviointitutkimusten tulokset ovat vakuuttavia, lasten ja nuorten kokemuksia muutoksesta on tutkittu varsin vähän. Päätimme tehdä ajatuskokeen ja sukeltaa Hackneyn malliin nuoren silmin. Nuoren näkökulmasta systeeminen lastensuojelun toimintamalli on kokonaisuudessaan hyvin suunniteltu ja tehty. Malli olisi toimivin ratkaisu suomalaisessakin lastensuojelussa ja jo ennen lastensuojelua. Kokosimme tärkeimpiä systeemisen lastensuojelun toimintamallin ideoita nuoren silmin näin:

  1. Tiimi

Parasta mallissa on oma sosiaalityöntekijä ja tiimi. Monitoimijainen tiimi on nuoren oikeusturvan kannalta tärkeä; ”jos vain yksi ihminen tekee päätöksiä, se tuntuu hassulta ja pahaltakin”. Jos taas päätöksen tekee tiimi, ”nuori saa enemmän perusteluja sille, miksi ratkaisuun päädyttiin”. Ratkaisua perustellaan monelta kannalta, eikä yhden työntekijän tarvitse ”vakuuttaa” nuorta. Uusi tapa voi pelottaa nuoria ensi alkuun, mutta pikkuhiljaa totutaan siihen, että tiimi hoitaa nuoren asioita. Eikä haittaa, vaikka muutkin kuin oma sosiaalityöntekijä pääsevät näkemään nuoren asiakastiedostoja. Silloin saa vastauksen omaan kysymykseen heti, jos ottaa yhteyttä. ”Jos oma sosiaalityöntekijä on poissa, nuoren ei tarvitse odotella hänen paluutaan, koska koko tiimi tuntee nuoren tilanteen”. Päätöksenteko helpottuu. Tällä hetkellä jos nuoren oma sosiaalityöntekijä on poissa, ja nuorella on kiireellinen, pikaista ratkaisua vaativa asia, hän joutuu odottamaan. ”Joskus on joutunut odottamaan parikin viikkoa, kun kukaan ei ole voinut tehdä päätöstä, vaikka nuori tarvitsee rahaa kiireellisesti”. Nuorelle voi käydä myös niin, että jos hän pyytää jotakin muuta työntekijää hoitamaan asiaansa, päätöksen saamisessa meneekin normaalia pidempi aika.

  1. Nuoren oma työntekijä

Tiimissä lapsella ja vanhemmalla on omat työntekijät ja se on hyvä asia. On joku, joka on nuoren puolella. Vikaa ei etsitä ”ongelmalapsesta”, vaan niistä systeemeistä, jossa hän elää. Nuoren oma työntekijä on tärkeä; hän voi esimerkiksi ottaa nuorta hihasta kiinni, pyytää ennen palaveria, että ”tule tohon” ja jutella erikseen siitä, mistä nuori haluaisi palaverissa puhua. Itse palaverissa hän voi auttaa nuorta esimerkiksi sanomalla: ”(muistatko), sulla oli tällainen asia mitä halusit sanoa”.

  1. Nuoren osallisuus ja avun saanti

Mallinnustyöryhmän ajatuksena oli, että myös asiakas voisi osallistua omassa asiassaan tiimin kokoukseen, koska hän on yksi tiimin jäsen. Näin lastensuojelun sosiaalityö olisi avoimempaa, eikä sellaista, että ”kirjoitetaan koneella asiat puhki”. Jos nuori on mukana tiimissä, hän voi miettiä omaa tilannettaan yhdessä tiimin kanssa ja saa heti sanottua asioita. Tiimin etu on myös se, että jos kertoo vaikkapa omasta alkoholi- tai mielenterveysongelmastaan, eikä oma työntekijä ole perehtynyt niin hyvin ongelmaan, tiimissä on juuri sen alan ammattilainen. Tältä nuori ottaisi apua paremmin vastaan – tai ainakin enemmän tosissaan. Nykyinen ’poislähettämisen kulttuuri’ ei toimi; sanotaan, että ’mene sinne ja sinne keskustelemaan ja kerro sitten mitä tapahtui. Se ei ole oikein.”

  1. Koko perheen huomiointi

Hyvää on myös se, että tiimissä on koko se työryhmä, jota perhe tarvitsee. Ja että on muitakin työntekijöitä kuin sosiaalityöntekijöitä, esimerkiksi perheterapeutti. Apu tulee perheen luokse, eikä perhe mene avun luokse, ja nuoreen ja perheeseen kiinnitetään huomiota ja tarjotaan apua mahdollisimman aikaisin. Perheet saavat kaiken mahdollisen tuen. Jos tiimissä ei ole osaamista, sitä hankitaan.

  1. Työntekijöiden pysyvyys

Tällä hetkellä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus on nuoren näkökulmasta kaikista pahinta. Jälkihuoltoikäisillä nuorilla on ollut usein monta sosiaalityöntekijää; ”on kamalaa tutustua aina uuteen työntekijään – eikä aina edes viitsi”. Systeemisessä mallissa lastensuojelun asiakasmäärät on saatu laskemaan, eikä sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuutta ole yhtä paljon kuin aiemmin. ”Vaikka joku tiimistä vaihtuu, koko tiimi ei vaihdu koskaan yhtä aikaa”.

  1. Työaika ja asiakasmäärät

Sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät ovat tällä hetkellä aivan liian suuria. Useat jälkihuollon asiakkaana olevat nuoret näkevät sosiaalityöntekijää hyvässä lykyssä kerran vuodessa. Asiaskassuunnitelma tehdään kerran vuodessa, vaikka usein olisi tarvetta tehdä paljon useamminkin. Sosiaalityöntekijöiden tapaamisajat ovat niin lyhyitä, ettei nuori itsekään ota asiaa vakavasti: ”se on tunnin tapaaminen ja kiitos hei!” Muutaman kerran sosiaalityöntekijä on sanonut, että aika loppuu, eikä ennätetä käsitellä kaikkea. ”Nuori joutuu itsekin katsomaan kelloa, että ehditään käsitellä kaikki asiat”. Vaikka hän kirjoittaisi paperille etukäteen kaikki asiat ja puhuisi ne tapaamisessa äkkiä, voi silti käydä niin, ettei asioita ennätä käydä läpi.

  1. Toimistolta kotiin

Miksi sosiaalityöntekijä tapaa nuorta aina toimistolla? Nuorella itselläänkin on toimistolla paljon virallisempi olo. Miksei työntekijä voi tulla nuoren luokse tai käydä vaikka yhdessä kahvilla? Kun sosiaalityöntekijä käy nuoren kotona, tilanne ei ole ollenkaan niin virallinen. Kotona tavatessa tulee tunne, että ”no nyt puhutaan mun asioista!” Suomessa systeemisen mallin kokeilussa pisimmällä on Mäntsälän kunta. Siellä sosiaalityöntekijät ovat jopa laittaneet ruokaa ja leiponeet yhdessä asiakasperheen kanssa. He ovat myös innostuneita ja ylpeitä omasta työstään. (Petrelius 2017, 12.)

Lopuksi

Lastensuojelun työntekijän kannalta organisaatiorakenteella, -kulttuurilla ja –systeemeillä sekä johdon tuella on suuri merkitys, jotta hän pystyy, osaa ja jaksaa kohdata jokaisen nuoren. Kun lastensuojelua puolestaan tutkii nuoren silmin, häntä ei kiinnosta niinkään se, millainen organisaatiorakenne tai strategia on saatu aikaan, vaan se, millainen ihminen hänet kohtaa ja tuleeko hän kuulluksi ja autetuksi. Nuoren etu toteutuu parhaiten ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta, ei byrokraattisilla käytännöillä.

Milla Kuparinen, nuori, lastensuojelun kokemusasiantuntija, Satanuoret

Pia Lahtinen, entinen nuori, lastensuojelun työperäinen asiantuntija, Pesäpuu ry

 

Lähteet

Petrelius, Päivi (2017) LAPE-hanke tuo systeemisen työotteen lastensuojelutyöhön. Perheterapia 2017: 1, 6-14.

Lahtinen, Pia & Raivio, Marketta & Männistö, Leena (toim.) (2017) Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia – keskeisiä periaatteita ja reunaehtoja. Julkaisematon käsikirjoitus. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Toivo vahvistuu toistoista

file-1

Nuori otti yhteyttä kertoen olevansa nuorisopsykiatrisella osastolla. Hän pyysi, että tulisin käymään. Lupasin ja kysyin, mitä voin tuoda mukanani. Vastikään synnyttänyt tyttö sanoi, että tuo pehmolelu. ”Minulla ei ole pienenä koskaan ollut pehmolelua ja nyt olisi hyvä, jos voisin pitää jotain hyvänä.”  Viikko puhelun jälkeen olin osastolla iso pehmeä jänis kainalossani. Ihailimme jänistä yhdessä. Mietimme sille nimeä. Googletimme nimen merkityksiä ja jäniksen vahvuuksia. Kirjoitin kaikki ylös, jotta tyttö voisi niihin palata. Tunsin joka solullani tytön ikävän vauvan luo, aistin syvän tuskan, epätoivon. Lääkkeiden turruttama tyttö söi jotain eheyttävää, rauhoittavaa ja tasoittavaa. Jänis tuudittautui sylissä. Olisin voinut puhua hänen kanssaan synnytyksestä, vauvasta ja osastolle johtaneista syistä, mutta minusta oli tärkeämpää pidättäytyä siinä hetkessä. Puhua selkeitä lauseita. Rakentaa tarinaa voimajäniksen avulla ja luoda siltaa toivoon.

Nuori äiti opetti minulle paljon. Hän näytti, miten tärkeää on olla läsnä, kiinnostunut ja seurata lauseita. Liittyä viimeiseksi lausuttuun ajatukseen. Kun sanoin hänelle jotain positiivista, piti minun todella uskoa siihen itse. Sanoa se suoraan sydämestä. Teennäisyys ja nuorten kohtaaminen eivät sovi yhteen. Asenteet, arvot ja ajatukset näkyvät koko kehossa, eikä niitä pääse karkuun.

Tiedän, etten tiedä.

Kuukausi sitten valmistuin ratkaisukeskeiseksi coachiksi eli valmentajaksi. Ennen koulutusta, olen usein nuoren kohdatessani pysähtynyt ajatuksissani hänen varhaisiin vaiheisiinsa ja miettinyt, onko nuoren käytös seurausta siitä ja tuosta. Nyt ajattelen, että oleellisempaa on pysähtyä tarkastelemaan, miten nuori pärjää tänään. Mitä hänelle kuuluu tänään? Mikä on paremmin? Mikä on auttanut? Missä se näkyy, että hän pärjää? … Tämä oivallus on ollut minulle merkittävä ja eteenpäin vievä. Kun työskentelyn valokiila on nykyhetkessä, niin samalla ollaan kiinni arjen voimavaroissa, toivon tarkastelussa.

Nuoret kertovat kuitenkin mielellään omista (lähi)menneisyyden tapahtumistaan. Selviytyminen ja kertominen ovat kaksi lähes samaa asiaa, he toteavat1. Kokemuksista ei ole helppo puhua ja siksi on hyvä miettiä, miten kertominen hyödyttää nuorta itseään. Menneisyyden ongelmissa ei kannata ryvetä, ne voi laittaa palvelemaan nykyhetkeä. Voi yhdessä punnita, miten nämä asiat näyttäytyvät. Miten silloin reagoit, entä nyt? Kiintymyshistoriaan mennään, jos nuori kokee sen hyödyllisenä. Selviytymiskysymykset tuovat keskusteluun turvallisuutta ja vahvistavat nuoren omaa toimijuuttaan. Ne palauttavat nuoren mieleen sen, miten on onnistunut, pärjännyt, selviytynyt vaikeuksista huolimatta. Ja sen, mitä voimme molemmat nuoren kokemuksista oppia.

Turha on arvailla.

Nuoret ovat jokainen omalla tyylillään oman elämänsä toimijoita. Olisi outoa ajatella heitä traumojensa kautta henkilöinä̈, joita määrittävät diagnoosit tai häiriöt lapsuuden kiintymyssuhteissa. Ajattelen Petra Karhun tavoin, että he ovat joutuneet suuronnettomuuteen2, joka on elämää̈ ravisteleva koettelemus. Olisi suorastaan luonnotonta, jos se ei jättäisi jälkiä. Eräs nuori kietyttää: ”Kun pääsee turvalliseen ympäristöön näkee vasta, että on ylipäätään ollut turvattomassa ympäristössä. Lapsi on niin tottunut omaan tilaansa, eikä osaa nähdä omissa vanhemmissaan mitään vikaa – onhan ne omat tärkeät vanhemmat, joita rakastaa kaikesta huolimatta. Tuttu on tuttua, vaikka se olisikin turvatonta sellaista. Monella lapsella pahoinvointi alkaakin vasta siinä vaiheessa, kun silmät avautuvat sille, missä tilanteessa onkaan ollut. Sitten vasta alkaa selviytyminen.”

Suuronnettomuuteen joutuminen ei tarkoita sitä, että nuoren tulee olla uhrin asemassa koko elämänsä. Nuoret keksivät hyvinkin neuvokkaita keinoja tilanteissa, jotka olisivat meille kaikille hurjia. Luja tahto selviytyä eteenpäin voi joskus tarkoittaa myös tuhoavia ja energiaa vieviä keinoja. Joskus kaveriporukka voi viedä mukanaan, jolloin se palvelee jotain nuoren elämässä. Joskus taas nuori voi jäädä kiinni selviytymiseen, jolloin jokaisesta hetkestä on selviydyttävä, lepoa ei ole. Keskeistä onkin yhdessä sanoittaa nuoren käyttäytymiseen liittyviä tekijöitä, jotka voisivat selittää tapoja ja toimintoja. Turha on arvailla tai tulkita. Turha on aikuisten kesken rakentaa tavoitteita. Kun saa luotua nuoreen suhteen, voi ymmärtää käytöksen olevan täysin loogista. Sitä kautta muutos voi olla mahdollinen.

Työssäni teen yhteistyötä sijaishuollon nuorten kokemusasiantuntijoiden kanssa ja heitä on myös taitavina kollegoinani. Nuorilla on viisaita ajatuksia liittyen heidän omaan elämäänsä tai palveluiden kehittämiseen. Kerta toisensa jälkeen vakuutun ja vaikutun nuorten ajattelun monipuolisuudesta. Mitä enemmän työskentelen nuorten kanssa, sitä enemmän uskon ajattelutapaan, jossa ihminen nähdään nykyhetkestä käsin osaavana oman elämänsä asiantuntijana. Kyse on suhtautumistavasta ja asenteesta.

Uskoni asiakaslähtöisyyteen on entisestään vahvistunut coach-koulutuksen aikana ja suorastaan ihailen ratkaisukeskeisessä ajattelussa sen vahvaa asiakaslähtöisyyttä, johon osallisuus on sisäänkirjoitettu. Luovuttamatonta on se, että jokainen ihminen nähdään osaavana ja ajattelevana toimijana taustastaan huolimatta. Lapsen ja nuoren kykyihin uskotaan aidosti. Lapset ja nuoret antavat itsestään paljon tietoa eri muodoissa ja eri tavoin. Miten me aikuiset vain osaisimme ottaa sen vastaan?

Näkökulman vaihtamisen taito on vaikeaa, muttei mahdotonta.

Lapsilla ja nuorilla on oma tahto ja mieli myös ihmissuhteissa. He voivat olla erilaisissa suhdemerkityksissä ympäristössä olevien ihmisten, kuten isovanhempien, sisarusten, harrastuksen vetäjien tai opettajien kanssa. He tietävät, ketkä ovat tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Me kaikki tunnemme tämän luissamme, luemme sen katseista.

Ratkaisukeskeisen näkökulman grand old man Tapani Ahola esitteli koulutuksessa afrikkalaisen termin UBUNDU, joka kuvastaa kaikkea sitä vuorovaikutusta, jota olemme saaneet osaksemme. Sanan ideologia on kaunis ja tervetullut myös lastensuojelun maailmaan. Jokainen ihmissuhde voi olla mahdollisuus.

Olisikin aika puhua kiintymyssuhteiden mahdollisuuksista häiriön sijasta. ’Häiriö’ sanana tiputtaa ihmisen tilaan, jossa hänessä on jotain vikaa. Hän ei kelpaa, vaan häntä pitää korjata. Nuoret kuvaavat sitä, että he ovat lähestulkoon aina negatiivisesti erityisiä3. Ihmiset, jotka näkevät nuoret positiivisesti ainutlaatuisina voivat tarjota korvaavia kokemuksia, joiden vaikutukset ovat ratkaisevia yksittäisen lapsen elämään. Monta kertaa nämä ihmiset eivät edes tiedä olevansa lapsen elämän ankkureita ja avainhenkilöitä.

Kun arjen turvallisuuden merkit vahvistuvat, voi mielen sosiaalinen perusta muuttaa muotoaan. Vahvistaminen vaatii lukemattomien kertojen toistoja, jotta uudet tunnemerkitykset rakentuvat. Tunnottomuus muuttuu pikkuhiljaa tuntemiseksi. Tyhjyydelle voi tulla täytettä. Pala palalta kaaos voi selkeytyä. On etsittävä̈ hyvää̈, kohdennettava selviytymiskeinoihin ja onnistumisiin. Tarvitaan opastusta, muistutusta ja vahvistusta sille, että on ollut rakastettu ja pärjäävä. Toivo vahvistuu toistoista. Jokainen toisto heikentää sitä mahdollista opittua tai syvältä kumpuavaa reaktiota, joka syntyy tulevissa vastoinkäymisissä. Murtaa ajatusta, ettei osaa tai pärjää. Kun lapseen ja nuoreen uskotaan, jaksaa hän paremmin – myös vastoinkäymisten keskellä.

En tiennyt, että tiesin.

Tyttö oppii voimajänikseltään, että elämä kantaa. Jäniksen tavoin hän levitti varpaansa lumikengiksi, jolloin pehmeä lumi kantaa kulkijaansa. Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

Ps. Annoin blogini tytölle luettavaksi. Halusin kuulla hänen ajatuksensa ja saada blogille hyväksynnän. Kirjoitus vei hänet rakkauden äärelle. ”Elämässä muistan hetkittäin, että jokainen on eri tasolla rakkaudessa itseä ja muita kohtaan. Elämässä kuitenkin tärkeintä on rakkaus, opetella rakastamaan itseä, niin kuin lähimmäistään.  Eikä tämä ole nyt mitään hempeilyä, mä suhtaudun rakkauteen tosi vakavasti, se on vaikeinta elämässä ja toisaalta taas kaikista palkitsevinta. Se on ainoa asia, mitä täältä mukaani saan, kun täältä joskus lähden. Rakkaus.”

Johanna Barkman

 

1 ja 3 Kokemus opettaa. Voimatarinat lastensuojelussa. Pesäpuu ry:n Selviytyjät & VOIMA VAIKUTTAA –nuorten kokemusasiantuntijoiden verkosto. Tulossa huhtikuussa 2017.

2 Tuntemisesta tunnottomaksi. Nimimerkki Petra Karhu. Elämäni tarina. Lukemisto lapsuuden kokemuksista lastenkodissa ja perhehoidossa. Bardy, Barkman & Janhunen (toim.). Stakes 2000.

 

Yhdessä onnistunut perhehoito on mahdollista!

20170222_143718_resized.jpg

Yhdessä-teema on pitänyt minua otteessaan. Saman pöydän äärelle asettuminen, yhdessä tekeminen, yhteinen arviointi, jokaisen ihmisen arvokkuus ja osallisuus, mahdollisuus tulla yhteyteen. Ei tässä elämässä pärjää yksin, ei työssä, ei omassa elämässä, ei harrastuksissakaan. Ei vaikka joskus haluaisi!

Yhdessä-teeman ympärille kietoutui läheissijaisvanhemmuuden arvioinnin ja valmennuksen asioita miettinyt kahden päivän koulutuskin Helsingissä tällä viikolla. Läheissijaisvanhemmuudessa on kysymys läheisistä, tärkeistä ihmissuhteista. Läheissijaisvanhempien valmennuksen tilanteeseen usein liittyy jonkinlainen kriisitilanne lapsen, hänen vanhempiensa ja läheisten elämässä. Hätä, pelko lapsen menettämisestä, häpeä, syyllisyys, rakkaus lapseen, kiire, ristiriitaiset odotukset… tunteiden kirjo on moninainen. Miten siinä tilanteessa rauhassa, suunnitelmallisesti ja avoimessa vuorovaikutuksessa päästäisiin etenemään? Useampaan kertaan palasimme koulutusryhmän kanssa siihen, miten synnyttää luottamusta ja luoda tilaa kuuntelevalle ja avoimelle vuoropuhelulle. Osallistujat miettivät, miten tukea läheissijaisvanhemmuutta miettivän omaa prosessia ja miten tukea yhteistä arviointia. Yksi arvokas ja keskeinen havainto oli vahvuuksien esiin nostaminen ja niiden tukeminen.

Ei lapsi tai nuori, eivät hänen vanhempansa tai läheisensä, elä organisaation luomien prosessien mukaan, ajattele niitä. Koko elämä on tässä ja nyt, kaikkine tapahtumineen. Työntekijän on hallittava laki, ohjeet ja hänellä on oltava kartta ja kompassi. Ne ovat apuvälineitä, mutta tärkeintä on vuorovaikutus. Ihmisläheisyyttä, elämänmyönteisyyttä, positiivisuutta, arvostusta ja avoimuutta pitivät tärkeinä ja mieleenpainuvimpina asioina myös PRIDE-ennakkovalmennukseen osallistuneet tutkimuksessa, jossa selvitettiin arvioinnin onnistumiseen ja yhteisen arvioinnin toteutumiseen yhteydessä olevia tekijöitä (Pynnönen Jaana, Sijaisvanhemmuudessa tarvittavien valmiuksien arviointi PRIDE-ennakkovalmennuksessa).

Niin läheissijaisvanhemmuuden valmiuksien arvioinnissa kuin muissakin lastensuojelun ja perhehoidon arvioinnin kohdissa, on kysymys lapsen tarpeista ja niihin vastaamisesta. ”Turvallinen koti, hyvä arki, rakkaus, toimiva yhteistyö, rajat.” Ne kiteytyivät laadukkaan läheissijoituksen elementeiksi koulutuksen päätteeksi. Yhdessä voimme, yhdessä onnistunut perhehoito on mahdollista. Ei yksin.

Jaana Pynnönen

Ilo, merkityksellisyys ja ystävyys – vapaaehtoisuuden kantavat voimat

”Aattelin, et varmaan ei olis kiva juttu, mutta olikin”, totesi nuori sijaisperheen ja perhekaverin arviointikeskustelussa ja jatkoi vielä: ”Kaikki on ollut kivaa.”

Nuoren ja tämän aikuiskaverin eli perhekaverin tutustuminen ja kaveruus ovat lähteneet käyntiin mukavien asioiden tekemisen ja positiivisen yhdessäolon kautta. On pelattu lautapelejä, leivottu, käyty metsälenkillä ja teatterissa, jutusteltu ja tutustuttu ilman pakkoa muun tekemisen lomassa. Ja ohimennen on tullut puhuttua vakavistakin asioista: menneisyydestä, hyvistä valinnoista elämässä, nuoreksi naiseksi kasvamisesta. On ystävystytty.

”Lasten kanssa vietetty aika. Yhdessä nauraminen, uuden oppiminen, hyvän mielen tuottaminen. Vanhemmat ovat saaneet hengähtää.”

Perhekaverit löytävät merkityksellisyyttä ja iloa kohtaamisista lasten ja sijaisperheiden kanssa. Ilo lasten ja vanhempien kasvoilla, yhdessä jaetut kokemukset ja lapsen luottamuksen kasvaminen luovat suhdetta, joka palkitsee niin vapaaehtoista kuin sijaisperheen jäseniäkin. Myös lapsi aistii perhekaverin välittämisen ja tuottamansa ilon: sen että perhekaveri on paikalla omasta vapaasta tahdostaan ja nauttii jaetuista hetkistä lapsen kanssa. Syntynyt ihmissuhde saa haluamaan jatkaa toiminnassa senkin jälkeen, kun alun molemminpuolinen jännitys ja innostus ovat hälvenneet ja lapsi on uskaltanut näyttää vapaaehtoiselle ne haavoittuvimmatkin puolensa.

Ja miten se (lapsi) nauttii Helistä! On se taivaanlahja meille.”

Vanhemmille lapsen turvallinen aikuiskaveri tai koko perheen perhekaveri on usein helpotus. Joku, jonka näkemistä lapsi voi odottaa ja jälkikäteen muistella, joka tuo lapselle ilon hetkiä ilman erityisiä vaateita, jonka kanssa vanhempi voi jakaa pienen palan perheen arkea ja joka on siinä hetkessä vain lasta tai perhettä varten. Ja joskus, kun kaikki osaset loksahtavat paikoilleen, syntyy ihmissuhde, joka kestää elämän muutostilanteet. Kasvaa, kehittyy ja muotoutuu osapuoltensa näköiseksi. Aito ystävyys.

Heini Aaltonen

Yhdessä kokemisen ja tekemisen aika

Olemme viimeisen vuoden ajan ideoineet ympäri Suomea juhlavuoden kunniaksi tuotettavaa tapahtumakokonaisuutta. Nyt alkuvuodesta olemme tehneet paljon yhteenvetoja viime vuoden suunnitteluista, ja lopputuloksena onkin noin 30 tapahtumaa kuudella eri paikkakunnalla helmikuusta marraskuuhun. Aika paljon on siis järjestetty, organisoitu, ideoitu, suunniteltu, sovittu, välillä myös peruttu, ja sitten sovittu lisää.

On ollut hienoa työstää hanketta eri puolilla Suomea eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Alussa varsinkin ihmiset liittyivät kiinni johonkin sellaiseen, mistä ei ollut vielä mitään tietoa, luottaen ja uskoen siihen mitä voisimme yhdessä rakentaa. Valaen uskoa siihen, että tästä juhlavuodesta tulisi merkittävä ja vaikuttava.

Pikkuhiljaa yhteisten keskusteluiden myötä, yhdessä ideoimalla ja tarjoamalla toisillemme sitä, mitä meillä oli antaa, alkoi kokonaisuus saada lihaa luidensa ympärille. Päivämääriä alettiin lyödä lukkoon, vastuualueista sovittiin. Ideoinnista on nyt siirrytty tekemiseen. Kaikkea tätä on tehty niin huikean yhteishengen vallitessa, ettei voi olla kuin kiitollinen, että on saanut olla mukana tuottamassa tätä kokonaisuutta.

Yhdessä Koettua tarkoittaa minulle sen korostamista, että vain jakamalla kokemuksia, voimme luoda yhteistä ymmärrystä. Kokemuksen jakaminen eli se, että saa omalla tavallaan kuvata sitä, mitä itselle on tapahtunut ja miltä se on tuntunut, on voimauttavaa. Näyttelyiden ja työpajojen kautta haluamme myös tarjota kokijalle mahdollisuutta sellaisten pintojen etsimiseen, joihin voi samaistua, vaikka ei henkilökohtaista kokemusta lastensuojelusta löytyisikään. Tieto ja ymmärrys vähentävät lastensuojelun leimaa.

Yhdessä kokeminen ja kokemusten jakaminen on tärkeää myös siksi, että me emme unohtaisi, että lastensuojelussa on perimmiltään kyse sen parissa kasvavien lasten ja nuorten elämästä. Heidän unelmistaan, toiveistaan, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan. Näin isojen tavoitteiden edessä meidän on jatkossakin toimittava yhdessä.

 

Tervetuloa mukaan Yhdessä Koettua -tapahtumakokonaisuuteen! Voit olla mukana joko kokijana, tekijänä, mahdollistajana tai kumppanina. Lisätietoa kiertueesta löytyy ensi viikolla aukeavilta nettisivuilta osoitteesta www.yhdessakoettua.fi tai facebookista www.facebook.com/yhdessakoettua.

Helena Inkinen