”Aurinko on taikasana, joka saa puhkeamaan kukkaan.”

Palasin viime sunnuntaina heinäveteläisen kollegani Riitta Pakarisen runokirjan ääreen. Se kantaa nimeä ”Arvokas arki”. Rahan valta, inhimilliset tarpeet, pehmeys ja kovuus, rakkaus ja luovuttaminen, suunnitelmallisuus, säännöt, ohjeet, yksilölliset tarpeet, ne kaikki poukkoilivat mielessäni. Mieleni sopukat olivat täynnä kaikkea sitä, mitä eri puolilla oli korviini kantautunut.

Vielä kesälomien kynnyksellä olen saanut olla monen ihmisen kanssa, erilaisissa tilanteissa, perhehoidon kehittämisen mielenkiintoisten ja vaikeidenkin kysymysten äärellä. Paljon on kuluneen talven aikana saatu tässä valtakunnassa aikaan. Vihdoin menneellä viikolla saimme STM:n perhehoitolain toimeenpanon tueksi tehdyn raportin. Se täydentää Lapen perhehoidon mallinnustyöryhmännraporttia. Maakunnat pohtivat ja suunnittelevat, kuinka toteuttaa laadukasta ja kustannustehokasta perhehoitoa. Työtä on lastensuojelun työntekijöillä enemmän kuin kohtuudella voi ja jaksaa tehdä. Johtajilla ja kehittäjillä ei ole helppo tehtävä.

Mutta siihen Riitan runokirjan yhteen runoon: ”Sijoitin lapset suojaan, jotta he saisivat nauraa ja leikkiä, nähdä kauniita unia, raivota pehmeässä sylissä. Kysymykset kuin sivallukset: Kuka maksaa kulut? Kannattaako?” Jos näkee lapsen silmät, hänen itkunsa ja hymynsä, vastaus on helppo. Se mikä on silmissämme, valtaa mielemme. Siihen voin vaikuttaa, mihin katson, minkä kuvan annan piirtyä verkkokalvoilleni. Niin tässä asiassa kuin muussakin!

Juna vie kohti Helsinkiä, Pesäpuun suunnittelupäiviä. Niiden jälkeen alamme laskeutua pikkuhiljaa lomille. Blogi jää myös lomalle ja palaa jälleen elokuussa. Pesäpuun puolesta toivon kaikille levollista kesää. Nautitaan lämmöstä, valosta, kesän väreistä ja tuoksuista, kukin meille sopivimmalla tavalla! Lapseni kysyi joskus vuosia sitten, pienenä tyttönä, katsellessaan pilvisen päivän jälkeen voikukkia, ”äiti, aurinkoko on se taikasana, joka saa kukat aukeamaan?” Itsellemme ja toisillemme, olkaamme taikasanoja, joka saa kukoistamaan. Auringon lisäksi.

Jaana Pynnönen

 

Mieluummin vihattu kuin mitäänsanomaton

Siirryin todella heikoille jäille, kun koleana alkukesän iltana rupesin selailemaan tunteita käsittelevää kirjaa. Jää allani ratisi heti kirjan alussa, kun omaa tunneskaalani pohdin. Yleensä tuntuu hyvältä tai pahalta tai ei miltään. Pelkistettynä näin on varmaan monella muullakin. Arjessa on vaikea pysähtyä kuulostelemaan ja tunnistamaan mitkä tunteet ohjaavat toimintaamme ja minkä takia ne voimistuvat tai heikkenevät.

Jos on kova työmaa päästä perille omista tunteistaan ja niiden syntyperästä, niin oikeastaan se on vasta lämmittelyä. Ihmiset usein puhuvat järkipäätöksistä ja totuus on kuitenkin se, että tunteet ohjaavat päätöksentekoamme. Järjen ja tunteen suhde päätöksenteossa on ratsastajan suhde elefanttiin.  Varsinainen työmaa onkin siis elefanttiin vaikuttaminen, mikäli haluamme vaikuttaa kanssaihmisiin tai tulla toimeen itsemme kanssa.

Suostuttelu, väittely, perusteleminen, vetoaminen ja pakottaminen eivät siis todennäköisesti saa toista sitoutumaan tai vaikutukset ovat lyhytaikaisia. Tästä tietoisena voisi kuvitella, että jo ajat sitten ihmiskunnassa on jalostunut tehokas tapa vaikuttaa tunteiden kautta. Vaan siltä ei tunnu, Miksi? Ajattelen, että tunneskaalan käyttömme ja reagointi rajoittuvat usein ääripäihin. A) Joko kiihdymme ja väitämme entistä tiukemmin tai B) vetäydymme ja luovutamme. Ääripäillä tuntemiseen taas vaikuttaa se, että haluamme olla oikeassa hallinnan tunteen säilyttämiseksi. Sitoutumista ja luottamusta herättävälle tunnetasolle tulee virittäytyä tunnustelemalla ja varovasti kaasua lisäämällä. Tunnetasolla kohtaaminen edellyttää toisen ja omien tunteiden havainnointia. Kohtaaminen, joka ei herätä tunteita ei jää myöskään mieleen.

Monet meistä muistavat missä olimme, kun kuulimme World Trade Centeriin lentoiskuista. Muistamme, koska se herätti tunteita. Mutta miten siis voisimme edistyä tunteisiin vaikuttamisessa? Itseäni ainakin auttoi yksinkertaistus, missä tunteet jaotellaan negatiivisiin ja positiivisiin. Niiden osalta on tärkeä löytää vastauksia, miten käsittelen omat tai toisen negatiiviset tunteet ja miten edistän positiivisia tunteita? Kun nämä kaksi kysymystä ratkaistaan, niin olet selvillä, kenen ja millaisista negatiivisista tai positiivisista tunteista on kyse.

Mutta siirtääkseni tätä pohdintaa sellaiselle alueelle joka saattaa herättää tunteita teissäkin, lastensuojeluun, täytyy ajatella hieman laajemmin. Mitä kaikki ihmiset haluavat? Jokainen haluaa tulla ymmärretyksi ja olla kiinnostava ainakin joillekin. Jos olet puhumassa ihmisille, eikä kukaan ole huomaavinaan tai reagoi sanomaasi, valtaa meidät nopeasti häpeän tunne ja tilanne on stressaava. Kiinnostuksen puute on monesti pahempi kuin vihamielisyys. On palkitsevampaa olla vihattu kuin yhdentekevä. Osoittaessasi kiinnostusta lapseen ja nuoreen herätät hänessä positiivisia tunteita. Tämä on hyvä alku ja edellytys hyvälle vuorovaikutukselle sekä mahdollisuudelle vaikuttaa lapsen ja nuoren tunteisiin ja sitä kautta myös toimintaan. Voisiko olla niin, että kiinnostuksen puute lastensuojelussa provosoi lapsia ja nuoria toimintaan joka herättää edes vihaa tai pelkoa?

Jos tunnevaikuttamista ja tunteiden käsittelyä halutaan edistää, ovat lapset paras kohderyhmä. Tunnetaitoja edistävillä menetelmillä lisätään lasten hyvinvointia läpi elämän. Heillä on mm. enemmän positiivisia tunteita, he keskittyvät paremmin, he ovat fyysisesti terveempiä ja selviävät paremmin vastoinkäymisistä.

Koska tunteiden aihekenttä on laaja, tämän lyhyen pohdinnan lopuksi haluan korostaa, että myös negatiivisia tunteita tarvitaan, koska niillä on tärkeää sanottavaa ihmisen selviytymisestä esim. vaaratilanteista. Pitkittyneenä ne kuitenkin vievät voimavaroja, huomiokenttä kapenee ja siksi lastensuojelussa on tärkeää tunnistaa ja auttaa lapsia ja nuoria niiden heikentämisessä. Yhdeksi vaikuttavimmista tavoista esim. voimakkaan ja pitkäaikaisen pelon käsittelyssä on merkityksen antaminen tapahtumalle. Myönteinen vaikutus perustuu hallinnan tunteen lisääntymiselle. Lastensuojelussa traumaattisten kokemusten läpikäynti ja merkityksen muuttaminen voi viedä useita vuosia. Siksi on tärkeää, että tunnetyötä voitaisiin lastensuojelussa tehdä pitkäjänteisesti, luotettavien ihmisten tukemana.

Hyvät lastensuojelijat eivät yritä manipuloida. He ymmärtävät lasten tunteita, auttavat avaamaan tunteita puhuttelevia mahdollisuuksia ja saavat tunteiden voiman lapsen kehityksen tueksi.

 

Jari Ketola

 

Tienviitta kotiin

Ajan autolla moottoritietä Helsingistä kohti asuinkaupunkiani Tamperetta. Väsymys painaa, takana on pitkä päivä, vähän raskaskin. Olen juuri ohittanut Iittalan, kun se kyltti tulee vastaan. Valkeakoski. Hetken lämmin humahdus, kohta ollaan kotona. Kunnes tajuan, että minähän olen ajamassa Tampereelle.

Olen kasvanut ja asunut Valkeakoskella lähestulkoon koko lapsuuteni. Vanhempani asuvat siellä edelleen. Muutin sieltä pois, kun lähdin opiskelemaan pääkaupunkiseudulle. Nykyään asun Tampereella yhdessä avomieheni ja koiranpentumme kanssa. Miksi siis edelleen yksi kyltti tien varressa nostattaa aikuisella ihmisellä halun kääntää auton nokka kohti toista kaupunkia?

Syy on yksinkertainen. Vaikka asun Tampereella, minulla on edelleen koti, jonne palata vanhempieni luona. Astuessani ovesta sisään tiedän, että jääkapissa on ruokaa, ja jos ei ole, niin pakkasessa ainakin on. Sillä välin, kun äiti kyselee kuulumiset, iskä lähtee nopeasti petaamaan petiä alakertaan vierashuoneeseen. Jos peti on siellä jo odottamassa, niin talvisin hän käy tarkistamassa, että patterit ovat lämpimällä, minähän olen kova palelemaan. Tulin sitten ilmoittamatta tai sovitusti, vastaanotto on aina lämmin.

Kotiin saan tulla juuri sellaisena, kun olen. Olen kävellyt ovesta sisään onnen ja onnistumisen huumassa, jota on juhlittu yhdessä. Olen myös tullut kotiin joskus surun murtamana, pettymysten saattelemana. Välillä olen epäonnistunut jossain, ehkä mokannut. Kotiin on aina kuitenkin saanut mennä. Siellä asiat on käyty läpi yhdessä, ja siellä on lohdutettu.

Tällä kertaa en kuitenkaan poikkea reitiltä. On jo myöhä, pitäisi jäädä yöksi, jos menisi käymään ja tiedän, että minua odotetaan Tampereella. Jään kuitenkin loppuajomatkaksi pohtimaan kotia, ja sen merkitystä. Koti ei suinkaan ole sijaishuollossa asuville lapsille ja nuorille mikään yksiselitteinen asia. Toisille koti voi olla pelottava, jopa ahdistava asia. Kodissa ei välttämättä ole ollut lämpöä, ei ehkä ruokaakaan. Kotona on ehkä vaan tapeltu, kipuiltu ja kohdattu haasteita. Lapset ovat minulle opettaneet, että koteja voi olla useampiakin. On ehkä koti äidin luona, koti isän luona ja sitten koti vaikkapa sijaisperheessä. Nuorille laitoskin voi olla koti.

Toiset ehkä ikävöivät kotiin. Ikävöivät niin paljon, että se kanavoituu pahaksi oloksi jonnekin rinnan tuntumaan. On ehkä ikävä omaa huonetta, sisaruksia, yhteisiä aamutoimien ääniä, lemmikkejä ja tuttuja ympäristöjä. Ikävä siitäkin huolimatta, että kotona ei ole ollut välttämättä turvallista. Koti on kuitenkin aina koti.

Olen onnekkaassa asemassa. Parkkeeraan auton kerrostalon pihaan, kävelen rappuun ja pari kerrosta ylöspäin. Avain kiertyy lukossa ja ovi aukeaa. Postiluukussa on myös minun sukunimeni. Ensimmäisenä kuulen mieheni kehoituksen: -Mene katsomaan kuka tuli! Ja sen jälkeen kuulen tassujen askeleet. Kun katseet kohtaavat koiran kanssa, alkaa pennulla häntä pyöriä hurjana. Sen jälkeen tulee mies näkyviin: -Miten päivä meni? Ja viimeinenkin väsymys, pettymys ja kurja olo on pyyhkäisty pois. Olen kotona, täälläkin. Saan tulla kotiin sellaisena, kun olen, tännekin.

Sijaishuollossa tulisi mielestäni vielä enemmän miettiä lasten ja nuorten kanssa yhdessä kotia, ja sitä, mitä se tarkoittaa. Minulla niitä on monia, olen siinä mielessä onnekas. Tiedän, että olen tervetullut monien koteihin vieraaksi ympäri Suomen. Tiedän, että minulla on ainakin kaksi turvasatamaa, jossa saan levätä arjen keskellä. Tähän meidän pitäisi entistä enemmän kiinnittää sijaishuollossa huomiota, luoda koteja, ei viedä niitä pois.

Ja lakataan jo puhumasta niistä kodin ulkopuolelle sijoitetuista. Kaikilla on oikeus olla kotona, on se koti sitten missä tahansa.
Helena Inkinen

Kohtaa ihmisenä, katso silmiin ja tervehdi!

Katse.jpg

Lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen elämässä on paljon uusia alkuja – joskus jopa enemmän kuin ikävuosia. Uudella alulla tarkoitan uutta kotia, paikkaa, elämäntilannetta tai ihmissuhdetta. Kun lapsi vaihtaa koulua, hänen oletetaan sopeutuvan uusiin normeihin ja luovan toimivat suhteet muihin oppilaisiin ja koulun aikuisiin. Mitä nopeammin, sen parempi. Kun lapsi tulee asiakkaaksi lastensuojeluun, hänen odotetaan avaavan sielunsa vieraille työntekijöille. Ja pian taas seuraaville. Jos lapsi sijoitetaan, hänen toivotaan asettuvan ja kiinnittyvän sijaishuoltopaikkaan – uuteen perheeseen tai uuden yksikön tapoihin, vuoroissa vaihtuviin ohjaajiin ja muihin lapsiin tai nuoriin.

Saamme Pesäpuussa usein viestejä lapsilta, nuorilta, vanhemmilta ja sijaisvanhemmilta, miltä tuntuu, kun joutuu kertomaan oman elämäntarinansa tai avaamaan kotinsa ovet uusille työntekijöille. Vaikka uusi alku on aina myös mahdollisuus rakentaa elämäntarinaansa toisin, alati vaihtuvat ihmiset ja toistuvat uudet alut uuvuttavat. Lapset ja nuoret menettävät ennen pitkää kiinnostuksensa kertoa asioitaan työntekijälle, jos riskinä on, että seuraavassa tapaamisessa vastassa ovat jälleen uudet kasvot. Tällaisella rakenteellisella väkivallalla viitataan siihen, että pilkotut työprosessit ja rakenteet tuottavat katkenneita ja vaihtuvia ihmissuhteita: lastensuojelun eri työvaiheita hoitavat eri työntekijät, palvelut ovat lyhyitä ja usein pätkittyjä ostopalvelusopimuksia, sijaishuoltopaikat ja työntekijät vaihtuvat toisinaan nopeastikin. Pilkotut työprosessit ja taloudelliset säästöt katkaisevat lasten ihmissuhteita ja aiheuttavat heille turvattomuutta. (Lahtinen & Särkiö 2016, 23.)

Jos emme voi hidastaa uusien työntekijöiden virtaa lapsen elämässä, onko meillä mitään keinoa pehmentää uuden ihmisen kohtaamiseen liittyvää jännitystä ja auttaa lasta ja työntekijää hyvään alkuun? On, paljonkin!

Erilaisista foorumeista koottujen kokemusten valossa uusi työntekijä pääsee pitkälle jo sillä, että kunnioittaa lapsen omaa tutustumistapaa ja -tahtia. Alussa tärkeintä on tutustua lapseen persoonana, ei vain asiakirjojen kuvaamaan lapseen. Uuden työntekijän tulee esitellä itsensä ja kertoa, miksi ja millä tavoin on liittymässä lapsen elämään. Parasta olisi, jos uusi työntekijä löytäisi jotakin yhteistä tekemistä lapsen kanssa, sillä vastavuoroisuus luo luottamusta. Luottamus ei synny hetkessä, eikä varsinkaan silloin, jos oma työntekijä vaihtuu jatkuvasti. Siksi ajan antaminen on tärkeää. Myös työntekijät itse tunnistavat tämän; Sinkon ja Muurosen selvityksen (2013, 15) mukaan sosiaalityöntekijöiden ja -ohjaajien mielestä mahdollisuudet tavata lasta eivät olleet riittävät missään lastensuojeluprosessin vaiheessa. Pulkkisen (2011, 74) mukaan ajan puute ei ole kuitenkaan aina mitattavissa minuuteissa ja tunneissa, vaan tunteessa, onko lapsen tilanteeseen perehdytty. Kiireen tuntu voi syntyä, vaikkei kiirettä välttämättä olisikaan.

Jos lapsi muuttaa sijaisperheeseen, uusi tilanne on hämmentävä. Lapsi voi olla aivan pyörällä päästään. Silloin on tärkeää antaa hänelle aikaa, ajattelutilaa ja rauhaa sopeutua uuteen perheeseen ja välttää liikaa ’hössötystä’. Tätä edesauttaa huolellinen valmistautuminen ja riittävä ja kunnollinen tutustuminen perheeseen. Tutustua voi vain kerran, siksi se kannattaa tehdä huolella. (Nuoren hyvä tuleminen perhehoitoon 2014.)

Aloitusneuvottelut ovat lapsen ja nuoren kannalta jännittäviä ja pelottaviakin tilanteita, joissa ison vierasjoukon edessä joutuu avaamaan arkoja asioita elämästään ja samalla tietämään, mitä tulevaisuudessa haluaa. Jännitystä lieventää, jos tuttu aikuinen ottaa etukäteen yhteyttä, antaa tietoa ja auttaa valmistautumaan – kertoo esimerkiksi, miksi neuvottelu järjestetään, mistä puhutaan ja keitä kutsutaan. Hän myös auttaa lasta miettimään ja tarvittaessa sanoittamaan, millaisia tarpeita ja toiveita lapsella itsellään on. Jotta lapsi voi ottaa kantaa eri tukimuotoihin, hänelle pitää konkretisoida, mitä uuden palvelun, tuen tai terapian vastaanottaminen merkitsisi hänen kannaltaan. Ja mitä merkitsee se, jos hän kieltäytyy. Ei voi ottaa kantaa tai sitoutua, jos ei edes ymmärrä, mistä puhutaan. Lasta helpottaa, jos hän voi ottaa oman ’tukihenkilön’ halutessaan mukaan neuvotteluun – vaikka ihan vaan olemaan hiljaa. Ymmärrettävä kieli, konkreettiset esitteet ja visualisointi auttavat kaikkia.

Asiakkaiden osallisuutta kehittävässä Profiam Oy:n foorumissa syksyllä 2016 ideoitiin uusia alkuja helpottava apukeino: aloituspalaverikassi. Sen sisältö rakentuu aloitusneuvotteluun tulevan lapsen tai nuoren tarpeiden mukaan: pienemmälle lapselle tekemistä, kuten leluja ja piirtämisvälineitä ja nuorelle ’näpräämistä’, esimerkiksi stressilelu[1]. Kassiin pakataan myös aloitusneuvottelussa tarvittavia esitteitä, työvälineitä ja pientä syömistä.

Saman foorumin osallistujat listasivat yhteenvetoa työntekijöille siitä, mikä auttaa asiakkaita osallisiksi uutta työskentelyä aloitettaessa:

  1. Pidä lapsi ja nuori mielessä – koko ajan.
  2. Anna monipuolisesti tietoa, jotta asiakkaalla on edes pienikin mahdollisuus punnita, millainen apu palvelisi parhaiten.
  3. Kohtaa ihmisenä. Katso silmiin. Tervehdi. Niillä pääsee jo pitkälle.
  4. Asettakaa yhdessä konkreettiset tavoitteet ja realistinen aika.
  5. Anna palveluneuvontaa – netissä, puhelimessa, suoraan. Jos ei muu auta, mene asiakkaan ovelle.

Erityisesti kolmas kohta kolahti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vaikeudessaan. Näinhän lapsille opetetaan pienestä pitäen. Olenko minä kohdannut ihmisenä, katsonut silmiin ja tervehtinyt niin, että lapselle tai nuorelle on välittynyt tunne: ”tämän tyypin kanssa pääsee pitkälle”? Iloitsen, jos olen. Ja pyydän anteeksi, jos en ole. Nyt uskaltaisin ja osaisin paremmin, mutta se ei enää auta. Toivon, että jälkimmäisessä tilanteessa näiden lasten ja nuorten elämään on osunut edes yksi työntekijä, joka paikkasi minua ja pysyi lapsen matkassa pitkään.

Pia Lahtinen
Kehittämispäällikkö
Pesäpuu ry
Kuva: Pixabay

[1] Ks. esimerkiksi Sydän-stressilelu http://verkkokauppa.pesapuu.fi/product/72/sydan-stressilelu

Lähteet:

Lahtinen, Pia & Särkiö, Hanna (2016) Lapsen läheissuhteiden vahvistaminen lastensuojelussa. Opas esimiehille ja työntekijöille. Opas- ja käsikirjat 1/2016. Jyväskylä: Pesäpuu ry. http://verkkokauppa.pesapuu.fi/product/7/lapsen-laheissuhteiden-vahvistaminen-lastensuojelussa

Lastensuojelun asiakkaiden osallisuutta kehittävä foorumi 18.10.2016, Turku. Profiam Oy. Julkaisematon foorumikooste.

Nuoren hyvä tuleminen perhehoitoon. Nuorten foorumi Siikarannassa, 11.10.2014. Pesäpuu ry, Helsingin kaupungin perhehoito ja perhehoidon kehittäjäryhmä Stadin Vahvat Vaikuttajat. http://www.pesapuu.fi/media/uploads/dokumentit/nuoret/nf2014_siikarannan_raportti.pdf (viitattu 11.5.2017).

Pulkkinen, Katri (2011) Asiakkaiden kokemuksia lastensuojelusta. Asiakaspeili tiedonmuodostuksen välineenä. Helsinki: Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta. Sosiaalitieteiden laitos, sosiaalityö.

Sinko Päivi & Muuronen, Kaisu (2013) Olisiko jo tekojen aika? Lastensuojelun asiakastyössä toimivien näkemyksiä lastensuojelun nykytilasta. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto ja Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia.

 

 

 

Moro!

Onni

”En koita mainostaa talentiaa, tämä kuitenkin sattui olemaan ensimmäinen kuva itsestäni mikä löytyi. Ja kyllähän sosiaalityö kaipaa lisää arvoa!”

Monien kanssa ollaan jo tavattu ja osan kanssa olen päässyt myös tekemään yhteistyötä vuosien aikana. Tässä kuitenkin pieni esittelyteksti siitä, kuka olen ja mistä tulen.

Olen asunut koko elämäni ajan Tampereen alueella ja vieläkään täältä ei ole mikään kiire päästä pois. Synnyin perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja isoveli. Isän kuoleman jälkeen tilanteet muuttuivat ja niin muuttui elämäni suuntakin. Nykyään minulla on kaksi äitiä, yksi isä ja yli kymmenen sisarusta, joista kaikista olen todella onnellinen. Kävin 13 vuotta Tampereen Rudolf Steiner -koulua, josta lopulta kirjoitin myös ylioppilaaksi. Lukion jälkeen vuorossa oli hanttihommia ja ulkomaanmatkoja niin lähelle kuin kauas, yhdessä ystävien kanssa ja yksin matkaten. Asevelvollisuuden suoritin siviilipalveluksena, koska rakastan rauhaa ja rakkautta.

Sivarin jälkeen pääsin mukaan suunnittelemaan Nuorten foorumia valtakunnallisille lastensuojelupäiville. Suunnittelussa mukana oleminen ja itse päivän toteutus toivat elämälleni uuden suunnan: ”haluan tehdä ja olla hyvä niin läheisilleni kuin työssäni”. Aloitin samana syksynä sosiaalityön opinnot Tampereen avoimessa yliopistossa. Sosiaalityön perusopintojen jälkeen yliopiston toteuttama tapa oppia ei tuntunut itselleni oikealta. Niinpä en hakenutkaan yliopistoon vaan Tampereen ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosionomiksi. Ensimmäisellä kerralla tärppäsi ja pääsin sisään, enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään.

Tällä hetkellä sosionomiopinnot ovat loppusuoralla, opinnäytetyötä ja muutamia muita juttuja vajaa. Opiskelu ja kokemusasiantuntijatoiminta ovat tarjonneet elämälleni todella paljon, toinen toistaan tukien. Toivon, että ne tukevat minua myös tässä jännittävässä uudessa vaiheessa elämääni, Pesäpuun työntekijänä.

Opintojen ja työnteon ohella toimin myös TAMK:n sosionomiopiskelijoiden opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana vuoden loppuun saakka. Vapaa-aika menee siis järjestöhommissa, kavereiden kanssa puuhastellessa ja välillä ihan omasta seurasta sekä rauhallisuudesta nauttiessa.

Olen todella innostunut, kiinnostunut ja avoin kaikelle, mitä pääsen Pesäpuussa tekemään eri ihmisten kanssa.

Mukavaa kevättä kaikille, muistakaa nauttia auringosta ja kaikesta hyvästä ja kivasta, mitä kohtaatte.

Onni Westlund

Ps. Kirjottelin Kuopion Yhdessä Koettua -tapahtuman seminaarista ajatuksia, jotka voitte kurkata tästä linkistä.

Turvassa on HELPPO HENGITTÄÄ

20170505_145703.jpg

Luen uutta Kokemus opettaa, Voimatarinat lastensuojelussa –julkaisua, jonka tarinat on saatu Pesäpuun selviytyjien ja Voima Vaikuttaa! –nuorten kokemusasiantuntijoiden verkoston kautta. Kirjan tarinoiden ja tekstien kautta kirjoittajat muistuttavat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista. Vaikka kokemuksista löytyy yhtäläisyyksiä, jokaisen tarina on yksilöllinen ja ainutlaatuinen.

Nuoret pohtivat selviytymistä. He muistuttavat, että selviytymiskeinot ovat aina henkilökohtaisia eli toiselle toimii toinen keino ja toiselle toinen. Selviytyminen ei ole aina helppoa ja turvallisuus on sen kannalta olennaista:

Turvallisuuden tunne on henkilökohtainen tunne, jota toisen puolesta ei voi määritellä. Turvallisuuden voi tunnistaa siitä, että on hyvä olla. Turvassa on HELPPO HENGITTÄÄ!

Sijaishuoltopaikan tulee olla sellainen, jossa on turvallista. Jokaisella tulee olla paikka, johon tuntee kuuluvansa ja jossa tulee kuulluksi ja ymmärretyksi”

Kokemus Opettaa. Voimatarinat lastensuojelussa, s.30

Nuorten mielestä selviytymisen kannalta on erityisen merkityksellistä, että lähellä on turvallisia ihmisiä, joilta saa tukea vaikeuksissa ja epätoivon hetkinä. Joillekin nuorille turvallisia ihmisiä ovat sijaisvanhemmat, laitoksen työntekijät tai omat vanhemmat. Jotkut nuoret kertovat vankimman turvan tulevan kavereilta, sisaruksilta ja poika- tai tyttöystävältä.

Nuorten tarinat mielessäni valmistelen työkaverini kanssa Nuoren sijaisvanhemmaksi -koulutusta PRIDE-valmentajille. Mietin myös vuosien varrelta erilaisia kokemuksiani ja tilanteita perheisiin ja laitoksiin sijoitettujen nuorten kanssa. Olen erilaisissa tehtävissä sosiaalityöntekijänä tavannut nuoria toimistoissa ja neuvotteluissa, mutta myös leireillä, futiskentillä ja kotisohvilla löhöillen tai läksyissä auttaen.

Mitä minun tulisi lukemastani, kokemastani ja tuntemastani ammentaa, jotta kykenisin vaikuttamaan siihen, että koulutukseen tulevat sijaisvanhemmat ja sosiaalityöntekijät saisivat eväitä nuorten sijaisvanhemmuutta harkitsevien ennakkovalmennukseen tai sijaisperheiden täydennyskoulutukseen? Miten nuorten näkemys turvallisuuden tärkeydestä tulisi näkyä koulutuksessa ja minussa kouluttajana? Voinko tehdä koulutustilanteessa jotain, että vahvistaisin osallistujien turvallisuudentunnetta? Miten luon itselleni mahdollisimman turvallisen olon?

***

Toisena koulutuspäivänä selviytymistä ja turvallisuutta tutkiessamme kukin osallistuja miettii itsekseen seuraavia kysymyksiä: Voinko olla oma itseni erilaisissa tilanteissa? Mikä on minun turvapaikkani? Mihin minä kuulun? Osaanko hakea ja vastaanottaa tukea? Mistä ja keneltä saan hyväksyntää?

Nämä ovat asioita ja kysymyksiä, joita nuori miettii sijaisperheeseen tai lastensuojelulaitokseen tullessaan ja siellä ollessaan. Miten me aikuiset pysähdymme kuulemaan nuorten tarinoita ja etsimään vastauksia näihin kysymyksiin yhdessä heidän kanssaan? Miten tuemme selviytymistä? Turvallisesti ja yksilöllisesti.

 

Hanna Piiroinen

Think good, feel good

Älyä tunteet -materiaalit – rajattu

Ajatuksemme joko rajoittavat tai rohkaisevat meitä. Jokainen voi itse päättää, kumman tien valitsee.

Älyä tunteet – apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen on suunniteltu kaikille lapsille. Sen avulla voi harjoitella työstämään vaikeita ajatuksia ja vahvoja tunteita sekä opetella kannustavaa puhetta itselle ja muille. Julkaisemme tällä viikolla tämän Norjassa kehitetyn keskusteluvälineen ja sormet syyhyten odotan, että pääsen kokeilemaan sitä lasten kanssa ja kertomaan sen käyttämisestä muille aikuisille!

Materiaalin etuihin kuuluu se, että se kannustaa lasta itse opettelemaan keinoja lisätä hyvää oloa. Lapsen kanssa opetellaan tapoja, joita hän voi hyödyntää arjessaan ja ottaa itse käyttöön. Lapsi oppii järjestelemään pään sisällä olevaa ajatusten ja tunteiden sekamelskaa. Opettelu tapahtuu yhdessä aikuisen kanssa tavoitteena se, että taito siirtyisi ajan kuluessa lapsen omaan itsenäiseen käyttöön. Väline opettaa tärkeitä asioita: omia ajatuksiaan ja tunteitaan voi työstää ja niihin voi vaikuttaa. Ja tämän lisäksi, jokainen meistä voi konkreettisesti tehdä asioita ja pyytää muiden apua, jotta olo helpottuisi.

Osalle lapsista väline sopii todella hyvin, joillekin kohtuullisesti ja osalle ei lainkaan. Osa lapsista on jo oppinut taitoja tulla toimeen hankalien ajatusten ja tunteiden kanssa. Toiset osaavat luonnostaan puhua itselleen kannustavasti ja ajatella rakentavasti vaikealla hetkellä. On myös lapsia, jotka syystä tai toisesta huolehtivat tai pelkäävät herkästi ja jäävät helpommin kielteisten ajatusten ja tunteiden kierteeseen. Heidän on tärkeää päästä harjoittelemaan ja saada työvälineitä, jotka auttavat koko loppuelämän.


Stoppi kielteiselle sisäiselle puheelle

Keskusteluvälineen kehittäjä Solfrid Raknes puhuu meille lastensuojelussa toimiville tärkeästä huomioitavasta asiasta: Monet varmasti tunnistavat lapsia, jotka ovat oppineet haitallisen tavan puhua itselleen. Raknes puhuu lapsen ”sisäisestä kiusaajasta”, joka kyseenalaistaa kaikki lapsen teot ja kaivaa hänestä huonot puolet esiin. Lapsi ei osaa kannustaa itseään vaan ennakoi epäonnistuvansa ja uskoo olevansa huonompi kuin muut. Tällainen kielteinen sisäinen puhe on tärkeää tunnistaa ja siihen kannattaa puuttua. Lasta voi kannustaa harjoittelemaan itselle puhumista kannustavaan sävyyn kuin puhuisi hyvälle ystävälleen. Näin voimme olla auttamassa lasta kohti myönteisempää minäkuvaa ja lisätä hänen uskoaan itseensä sekä keinoja tulla toimeen vastoinkäymisissä.


Turvapaikka omassa mielessä

Lapsen kehityksessä kaikki liittyy kaikkeen. Oppimista ja kehittymistä tapahtuu vain, kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Silloin hän pystyy keskittymään uuteen asiaan ja kehittymään ilman, että sisäinen hälytysjärjestelmä varoittaisi vaarasta.  Jos lapsi oppii luomaan omien ajatustensa avulla itselleen turvallisuuden tunnetta, mahdollistuu myös sosiaalinen yhteys muihin ihmisiin sekä uusien asioiden oppiminen. Tämä väline ja toimintatapa antaa lapselle oman aktiivisen keinon luoda turvapaikan omassa mielessään. Ja ratkaisun avaimet ovat lapsen omissa käsissä, tai oikeammin ajatuksissa.

Elisa Oraluoma