”Hetkinen, mistä te puhutte, kun puhutte perheestä?”

Kokoonnuimme Pesäpuussa kaksi vuotta sitten kolmen sukupolven kokemusasiantuntijatyöpajaan. Mukana oli perhehoitoon sijoitettuina olleita nuoria sekä sijoitettujen lasten vanhempia ja yksi isovanhempi. Kolmen sukupolven kokemusviisautta tiivistetysti samassa tilassa. Kukaan ei ollut sukua toisilleen ja osa tapasi toisensa ensimmäistä kertaa. Tavoite oli selvä – ammattilaisten käyttöön tarkoitettujen väittämäkorttien ideointi – mutta keskustelu venyi ja laveni. Tunnin polveilun jälkeen yksi nuorista havahtui: ”Hetkinen, puhutaanko me nyt samasta asiasta? Mistä te oikein puhutte, kun puhutte perheestä?” Tosiaankin, kaikki puhuivat perheestä, mutta jokainen tuntui tarkoittavan sillä eri asiaa. Yhdelle perhe oli sijaisperhe, jossa oli kasvanut varhaislapsuudesta lähtien, toiselle perhe tarkoitti syntymäperhettä, josta osa lapsista oli sijoitettu toiseen perheeseen. Kolmannelle perhe merkitsi monen sukupolven perhettä ja neljännelle laajaa sukulaisten heimoa. Ennen kuin voimme puhua perheestä ja perhesuhteista, meidän on avattava, mitä niillä tarkoitamme.

Pesäpuussa on käynnistynyt tänä syksynä STEA:n rahoittama #Munperheet[1] -hanke, joka pyrkii lisäämään lapsen edun mukaisten ja suunnitelmallisten perheenjälleenyhdistämisten edellytyksiä lastensuojelun perhehoidossa. #Munperheet toimii Pirkanmaalla vuosina 2017–2020, ja on osa Kaikille eväät elämään -avustusohjelmaa[2].

Helpommankin tavoitteen olisimme voineet valita. Perheenjälleenyhdistäminen on hyvin sensitiivinen ja jännitteinenkin teema. Erityisen puhutteleva se on lastensuojelun perhehoidossa. Jo pelkkä käsite on paradoksaalinen: miten yhdistää jotakin (perhettä), joka ei vanhemman tai lapsen mielessä ehkä koskaan hajonnut? Lapsen kotiinpaluusta puhuminen on sekin ristiriitaista; voiko palata kotiin, jos ei koskaan mielessään kokenut sieltä lähteneensäkään? Tai kun lapsi kokee sijaisperheen ainoaksi omaksi perheekseen, mitä perhettä silloin jälleenyhdistetään? Ja kenen näkökulmasta perheestä puhutaan, kun lastensuojelulaissa viitataan perheenjälleenyhdistämiseen?

Vaikka käsite juridisessa mielessä käsite olisi ymmärrettävä, psykologisessa mielessä ja sosiaalisena konstruktiona se on kaikkea muuta. Siksi puhumme tässä työssä ’perheistä’ – monikossa, ja puhuessamme ’mun perheistä’ viittaamme lapseen ja nuoreen. Pesäpuussa meitä kiinnostavat erityisesti lasten ja nuorten kokemukset monista perheistään – tai yhdestä perheestä, jossa vanhemmuus rakentuu lapsen ympärille monen aikuisen tiimimäisenä, joustavana ja jaettuna vanhemmuutena. Lapsen suhde perheeseensä ja siihen kuuluviin ihmisiin on aina hyvin henkilökohtainen ja voi vaihdella ajan ja elämäntilanteen mukaan (Linnamaa 2016, 5).

Olemme nimenneet hankkeen tulevan toimintavuoden ’Perhemyytinmurtajat’-vuodeksi[3]. Tartumme yhdessä lasten, nuorten, vanhempien, sijaisvanhempien ja ammattilaisten kanssa perhettä ja perhesuhteita koskeviin tabuihin. Yritämme ymmärtää ja jäsentää niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten ja perheiden hyvinvoinnin lisääntymiseen sekä eriarvoisuuden ja syrjäytymiseen vähentämiseen perhehoidossa. Fokusoimme työmme siihen, miten perhehoidossa voidaan lisätä lapsen edun mukaisten, suunnitelmallisten perheenjälleenyhdistämisten edellytyksiä.

Käytännössä kysymme siis, minkä asioiden pitäisi muuttua, että sijoituksia ei katkeaisi ennakoimattomasti, että toisiaan seuraavat useat sijoitukset vähenisivät ja että lasten elämässä olisi pysyvyyttä ja turvaa? Miten kunkin tulisi toimia, jotta lapsi ja hänen perheensä saisivat kaiken tarvitsemansa avun ja tuen sijoituksen aikana, mutta myös jälleenyhdistämisen edellytyksiä arvioitaessa ja lapsen kotiutuessa? Ja miten lapsen ympärillä olevat ihmiset voisivat omista tunteistaan ja kokemuksistaan huolimatta toimia niin, ettei lapsi jää roikkumaan kahden perheen väliin, vaan saa säilyttää kaikki tärkeiksi kokemansa perhesuhteet, ne ’munperheet’?

Pia Lahtinen
Kehittämispäällikkö
Pesäpuu ry

#Munperheet-hanke Facebookissa @Munperheet, Twitterissä ja Instagramissa #Munperheet

 

Lähteet:

Linnamaa, Laura (2017) ”Sydämessä voi tuntuu ikävä, kun on yksinäistä.” Lapsen ikävä perhehoidossa. Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Sosiaalityö. Pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

[1] #Munperheet – kohti suunnitelmallista perheenjälleenyhdistämistä lastensuojelun perhehoidossa –hanke, Pesäpuu ry.

[2] Kaikille eväät elämään –avustusohjelma eriarvoisuuden vähentämiseksi, Lastensuojelun Keskusliitto.

[3] Lisää perhehoidon perhesuhteista ja perheenjälleenyhdistämisestä 10.4.2018 Tampereella pidettävässä #Munperheet-seminaarissa, jonne ilmoittautuminen on jo avautunut.

Mainokset

Älyänkö tunteesi ja tunteeni?

Eräs äiti kertoi minulle tilanteesta, kun hän oli ollut 5-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupassa. Äiti oli tavannut hyllyjen välissä ystävänsä, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Tyttö oli takertunut äitinsä jalkaansa ja mennyt äidin selän taakse, ikään kuin piiloon. Ystävä oli jutellut äidin kanssa ja kysynyt myös kuulumisia tytöltä. Tyttö ei ollut halunnut puhua äidin ystävälleen mitään, vaikka äiti oli yrittänyt auttaa tyttöään kertomaan ystävälleen jotain pieniä asioita esimerkiksi päiväkodista, harrastuksesta tai unikaverista.

Aiemminkin, myös ennen tätä kauppareissua, äiti oli ajatellut tytön toimintatapaa. Tyttö piiloutui usein, kun joku aikuinen tuli juttelemaan. Hän oli aina ajatellut, että tyttöä ujostutti eikä sen takia halunnut puhua. Kauppareissun jälkeen äiti oli jutellut tyttärensä kanssa kauppareissulla tapahtuneesta kohtaamisesta. Tyttö kertoi, kuinka hän oli ajatellut äidin ystävän vievän hänet mukaansa, pois äidin luota, jos tyttö juttelee hänelle. Kauas pois, niin ettei hän enää näe omaa äitiä. Äiti kertoi, ettei hän ollut voinut kuvitellakaan tyttönsä kokevan kaupassa sattunutta kohtaamista pelottavaksi. Uhkaavaksi. Ahdistavaksi. Sellaiseksi, että tyttö miettii joutuvansa eroon äitistään. Äiti oli jäänyt miettimään tilanteita – miksi, miksi hän ei ollut pysähtynyt asian äärelle jo aiemmin.

Kohtaaminen jäi pitkäksi aikaa mieleeni. Pienen lapsen kokemat voimakkaat tunteet tilanteesta, joka aikuiselle oli piristävä ja ystävällinen kohtaaminen. Pysähdymmekö näkemään lapsen tunnetilaa? Kuulemaan mitä lapsi kertoo? Kuulemaan hänen tunteensa? Koetammeko ymmärtää mistä lapsen tunnetila tulee? Vai ajattelemmeko kenties lapsen käyttäytymisen johtuvan hänen temperamentistaan?

Pienellä lapsella on paljon tunteita. He myös näyttävät ne avoimesti, eivätkä koskaan teeskentele. Tunteet valtaavat mielen ja kehon. Myös tämän 5-vuotiaan tytön kokema pelko, ahdistus ja hätä tuntuivat voimakkaasti hänen kehossaan. Sai hänet siirtymään äidin taakse turvaan. Kääntämään katseen pois aikuisesta. Suojaamaan itsensä piiloutumalla. Lapsen on usein vaikea ymmärtää, mitä kaikki tunteet ja olotilat tarkoittavat. Tai hänen voi olla vaikea tunnistaa omia tunteitaan. Voimme aikuisina olla kertomassa tunteista, jutella lapsen kanssa siitä, miltä ne tuntuvat ja miksi ne tulevat. Etteivät ne ole vaarallisia, vaan voivat mennä ihan itsestäänkin ohi. Ja että niitä voi myös itse ohjailla.

tunne

Kuva: Google

Meille kaikille voi olla hankala erottaa voimakkaassa tunnetilassa (raivon, vihan, ahdistuksen tai pelon hetkellä) ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen yhteyttä. Tunteiden kanssa oppii pärjäämään, kun opettelee huomaamaan, tunnistamaan ja ymmärtämään niitä. Tunteet kertovat tärkeitä viestejä, joita on hyvä opetella kuuntelemaan. Niillä on sinulle asiaa, jos vain suostut kuuntelemaan niitä.

Ajatukset, käyttäytyminen, tunteet ja keholliset reaktiot vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa. Yhtä muuttamalla voi vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Vaikeiden ajatusten tai vahvojen tunteiden työstämistä voi harjoitella. On tärkeää, että oppisimme järjestelemään pään sisällä olevaa ajatusten ja tunteiden sekamelskaa. Mitä enemmän kuuntelemme kielteisiä ajatuksia, sitä enemmän niihin uskomme ja sitä kurjemmalta tuntuu.

Omaa tunnetilaansa ja tunneilmastoaan voi siis opetella muuttamaan mukavampaan suuntaan. Kun on oppinut tunnistamaan kielteisiä ajatuksia, niitä vastaan voi alkaa taistella. Opetella elämään epämiellyttävän tunteen kanssa niin, ettei yritä tukahduttaa sitä. Myönteisen sisäisen puheen avulla tuet itsellesi hyödyllisiä ajatuksia, jolloin ne vahvistuvat ja niihin on helpompi alkaa luottaa. Tarkoituksena ei ole kieltää voimakkaita tunteita (esim. raivo, viha), vaan oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin myönteistä sisäistä puhetta vahvistamalla.

Tunteiden tunnistamiseen ja niiden säätelyyn lapsi tarvitsee aikuista. Aikuisen apua ja tukea. Lapsen on mahdollista aikuisen avulla huomata, miten hän voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa erilaisissa tunnetiloissa. Tätä ominaisuutta voimme aikuisina olla vahvistamassa lapselle olemalla läsnä, hyväksymällä lapsen tunteet ja ohjaamalla myönteiseen. Se, että antaa tilaa lapsen erilaisille tunteille, myös niille, jotka aikuisessa itsessään herättävät ahdistukset, on tärkeää. Näissä tunteissaan lapsi jää helposti yksin. Ne voivat olla avuttomuutta, häpeää, huonommuuden ja kykenemättömyyden tunnetta. Jos nämä ovat vanhemmalle itselleen torjuttuja, ei hän pysty tukemaan lasta ja lapsi jää vaikean olonsa kanssa yksin.

Tunteiden kanssa pärjääminen on siis tärkeä taito meille kaikille. Se, miten hyvin nousemme uuteen yritykseen vastoinkäymisen jälkeen, ja miten pysymme pinnalla tunnemyrskyssä. Unohda siis jaottelu hyviin ja huonoihin tunteisiin ja ota käyttöösi ajatus: kaikki tunteet ovat tärkeitä. Ilman tunteitasi et olisi sinä. Älyämällä kaikki tunteesi ja sallimalla ne osaksi itseäsi voit hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.

Hanna-Leena Niemelä

Lastensuojelun kokemustiedon ja tutkimustiedon rajapinnalla – mitä kaikkea voisimmekaan tutkia?

Pidän kädessäni Pesäpuun uunituoretta Muutosvoimaa – Kohti nuorten kokemusasiantuntijuutta lastensuojelussa -opasta (Barkman, Inkinen, Isoniemi & Vario 2017) ja mietin lastensuojelun tutkimusta, kehittämistä ja kaikkea mitä lastensuojelussa ei vieläkään ole tehty näkyväksi. Tuskastun siitä, kuinka paljon meillä tänä päivänä on tietoa ja kuinka paljon sitä myös puuttuu tai sitä ei ole tehty näkyväksi.

Teen parhaillaan väitöskirjatutkimusta sijoitettujen nuorten luvattomista poissaoloista. Aiheessa riittäisi väitöskirjani lisäksi kahlattavaa sekä kokemustiedon että tutkimustiedon saralla. Oma panokseni aiheeseen valmistuu hitaasti, mutta varmasti. Samaan aikaan kuitenkin valtavan moni nuori yhä poistuu luvatta. Kirjoitustyöni aikana luvatta poistumisia on ollut tuhansia. Mietin, voisiko kokemustieto muuttaa lastensuojelua siten, että luvattomat poissaolot ja niiden kerrannaisvaikutukset saataisiin laskuun?

Tänään väitöskirjani ei edennyt, sillä olin varannut päivän muille tekemättömille töille. To-do-listan kärjessä oli palautteen antaminen ulkomaiselle tutkijakollegalle hänen tutkimuksestaan lasten ja perheiden sosiaalipalveluihin käytettyjen investointien tuoton arvioimiseksi. Tutkimus tulee olemaan uraauurtava, sillä siinä yhdistyvät kovien ja pehmeiden arvojen sekä tulosten mittaaminen täysin uudella tavalla. Mittareita on kerätty erityisesti palveluiden käyttäjien näkökulmasta. Vaikka kyseessä on lastensuojelututkimus, on tutkimuksen lähtökohtana lastensuojelun asiakkuuden ennalta ehkäisy. Miten sosiaalipalveluilla voidaan estää lapsen ja vanhempien joutuminen erilleen?

Tahtoisin aikanaan julkaistavan oman väitöskirjani olevan samalla tavoin ennalta estävä ja jopa käytäntöjä muuttava. Tutkimukseni kulkee monien tieteenalojen rajapinnoilla ja siihen mahtuisi myös ripaus kokemustietoa. Löytyisikö jostain kokemusasiantuntijaryhmää, joka olisi kiinnostunut aiheesta?

 

Sami Isoniemi
Asiantuntija, Selviytyjät – tiimi

Mikä tekee susta ihmisen?

Satakunnan lastensuojelun kehittämisyksikön Satanuoret eli lastensuojelun kokemusasiantuntijat esittelivät toukokuussa Kohtaamisen kuusi K:ta, jotka ovat: KATSO, KUULE, KESKITY, KEHU, KUNNIOITA ja KERRO. Kuusi K:ta on tehty kokemuksen kautta ja ne sisältävät toiveita ja ohjeita aikuisille, joita nuoret lastensuojelussa kohtaavat.

Yksi kuudesta K:sta on ”KERRO jotain itsestäs, joka tekee susta ihmisen”.

Kohtaamisen 6 K ta

Helsingin perhehoidon kokemusasiantuntijanuoret eli Stadin Vahvat Vaikuttajat ovat laatineet ohjeet sosiaalityöntekijöille: Muistitaulu sosiaalityöntekijöille part.1 / mitä olisi hyvä ottaa huomioon lapsen ja nuoren kanssa työskenneltäessä.

Muistitaulun yksi kohta on ”ÄLÄ JÄÄ ROOLISI TAAKSE – Ole ihminen ihmiselle!”.

SVV

Pesäpuun Selviytyjät eli lastensuojelun kokemusasiantuntijat järjestivät Vantaan kaupungin perhehoidon kanssa Nuorten Foorumin syyskuussa 2015. Foorumissa nuoret jakavat kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan sekä oman elämän ja arjen tapahtumia. Tässä foorumissa 13–17 -vuotiaat nuoret miettivät lastensuojelun perhehoidon kysymyksiä ja sitä, millaista on nuoren hyvä oleminen perhehoidossa. Sijaisvanhemmille päivästä nousi yksi viesti yli muiden: ”RAKASTAKAA!”

Rakastakaa

Salapoliisit ovat 6–10 -vuotiaita lastensuojelun asiakkaina olevia lapsia, jotka kehittävät lastensuojelua. Espoon kaupungin perhehoidon kanssa toteutetussa työskentelyssä syksyllä 2016 lapset tekivät omat laatusuosituksensa perhehoitoon. Laatusuositusten nimi on Tavallista arkea ja kilttejä aikuisia. ”Kiltti aikuinen pitää lapsesta huolta! On tärkeää, että aikuinen halaa lasta”.

On tärkeää, että

Erään kokemusasiantuntijan mukaan työntekijän tai sijaisvanhemman ihmisyys on ainakin sitä, että kuuntelee kiinnostuneena, mitä nuorella on sanottavaa. Toinen nosti merkiksi ihmisyydestä taidon pyytää anteeksi, jos on tehnyt virheen, sekä empaattisuuden, sen ymmärtämisen, että kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Kolmas sanoi pohtineensa, että ihmisyys näkyy siinä, että on sama ihminen jokaiselle. Ei ole aina samanlainen, mutta on sama.

Lapset ja nuoret toivovat meiltä lastensuojelun työntekijöiltä ja sijaisvanhemmilta ihmisyyttä, rakkautta ja kiltteyttä. Mitä ihmisyys, rakkaus tai kiltteys kunkin lapsen mielestä on? Sen selvittäminen on meidän aikuisten tehtävä.

Näitä kysymyksiä mietimme juuri nyt valmistellessamme sijais- ja adoptiovanhempien PRIDE-valmentajien koulutusta. Miten lasten ja nuorten selkeät ohjeet ja toiveet näkyvät meidän toiminnassamme? Mistä huomaa, että minä sosiaalityöntekijänä tai sijaisvanhempana olen ihminen, rakastava tai kiltti? Miten lasten ja nuorten ajatukset vaikuttavat PRIDE-ennakkovalmennuksessa ja koko perhehoidossa?

 

Hanna Piiroinen

Sirpa Yli-Rekola

 

Lastensuojelun raskasta hallintoa puretaan kaivamalla lapselle kuoppaa

Vaikuttavan lastensuojelun kivijalkaa on toimiva laadun arviointi ja siihen liittyen jatkuvan asiakaspalautteen kerääminen. Laadun arviointia tulee suorittaa ennakoivasti ja yhtenäisin kriteerein alalle aikoville palveluntuottajille ja viranomaisille. Laadun arvioija ei saa olla esteellinen arviointitehtävässään ja siksi maassa tulisi olla riippumaton lastensuojelun valvontatehtävään erikoistunut toimija. Haasteellisia tilanteita syntyy mm. silloin kun kuntien viranomaistehtävissä sosiaalityö valvoo kunnan omaa palvelutuotantoa.

Kansakunnassamme normien purkutalkoiden nimissä myös lastensuojelun lupa- ja valvontamenettelyihin on ehdotettu uudistuksia, joissa suuntana on omavalvonnan lisääminen ja kokonaan mm. ennakollisesta lupamenettelystä luopuminen. Tällöin palveluntuottaja voisi aloittaa toimintansa ilmoittautumalla palveluntuottajarekisteriin. Tällainen menettely sysäisi mielestäni entistä kovemmat paineet valvonnan lisäämiselle palvelutuotannossa. Mutta eikö mitä, lakiehdotuksissa sekin asia aiotaan kuitata omavalvontaa lisäämällä!

Lastensuojelun hallinto on raskas ja siitä olemme kaikki alalla toimijat samaa mieltä. Voisimmeko kuitenkin suunnata kehittämistoimet laadunvalvonnan purkamisen sijaan esimerkiksi kilpailuttamiseen liittyvien lapsen oikeuksien vastaisten menettelyjen ja koko kilpailutuksen poistamiseen lastensuojelussa. Yhä kasvava kilpailutusten määrä erilaisine kriteereineen vie sekä tilaajalta, että tuottajalta suhteettomasti resursseja, vaarantaa kumppanuusajattelun sekä kokonaisvaltaisen asiakkaan elinkaariajattelun. Osaoptimoimalla kilpailutuksissa kukin toimija omia etuja, emme lisää vaikuttavaa lastensuojelua Suomessa. Kilpailutukset sisältävät kriteerejä, jotka estävät lasten yksilöllisiin tarpeisiin pohjautuvien palvelujen saantia. Rikomme siis ratifioimaamme lasten oikeuksien sopimusta ja omaa lastensuojelulakiamme.

Monissa Euroopan maissa mm. Hollannissa sosiaalipalvelujen valvonnasta vastaavalla toimijalla on jopa suuremmat vastuut palveluiden laadusta kuin itse toimijoilla. Ensiarvoisen tärkeää onkin, että valvonnan tuottamat havainnot oikeasti muuttavat toimintaa parempaan suuntaan ja valvovalla taholla tulee olla riittävät valtuudet toimenpiteisiin epäkohtien korjaamiseksi. On selvää, että ulkopuolisen arvioinnin ja valvonnan lisäksi keskeisessä asemassa lastensuojelun laadun arvioinnissa ja kehittämisessä on lapsen antama palaute. Monipuolinen arviointi ja palautteen käsittely, mukaan lukien palveluntuottajan omavalvonta, mahdollistaa, ei aukotonta, mutta hyvän laadunhallintajärjestelmän.

Uskallankin ehdottaa, että hallinnon keventämisen lisäksi hyödytään lastensuojelussa myös valvonnan ja asiakaspalautteen kehittämistä. Tarvitsemme siis:

  • ennakollisen lupamenettelyn, missä tarkistetaan toimintaedellytykset ja laadun varmistamiseen pyrkivät elementit
  • suunnitelman omavalvontaan, miten toimintaa arvioidaan ja kehitetään koko ajan johtajan ja henkilöstön toimin
  • asiakaspalautejärjestelmän, josta palautuu tietoa yksikköön, mutta myös yksikön ulkopuolelle riippumattomille laadunvalvonnan toimijoille
  • palveluntuottajan ja viranomaisen laadun arvioinnin ulkopuolisen tarkastuksen (missä on riittävät toimintavaltuudet ja vahva toiminnan kehittämisnäkökulma)
  • ja ehkä vielä jonkinlaisen ”tilivelvollisuuden” tälle ulkopuolisista tarkastuksista vastaavalle taholle.

Näiden eri valvontatoimien vaikutuksia pitäisi arvioida ja seurata ainakin suhteessa asiakaspalautteeseen (iso kuva valtakunnan taso ja tulevaisuudessa maakuntataso sekä yksittäisen palveluntuottajan/viranomaisen toiminnan kehittyminen ja uudistaminen).

Pesäpuu on koonnut yhdessä Nuorten Sankareiden (sijaishuollon kokemusasiantuntijaryhmä Jyväskylästä) kanssa em. lastensuojelun valvonta- ja lupamenettelyjä koskevan kannanoton ja se on toimitettu Sosiaali- ja terveysministeriöön Ministeri Annika Saarikolle. Lasten ja lastensuojelun etu on, että lastensuojelutoimintaa valvotaan, arvioidaan ja, siitä kerätyn vahvan asiakaspalauteen perusteella, kehitetään.

Jari Ketola

Kirahvilla on pitkä kaula ja lempeä katse

Ihastuin monien muiden tavoin ihanaan Turoon. Hän on 4–vuotias poika, joka sai tässä taannoin julkisuutta somessa oltuaan Ylen toimittajan haastateltavana. Haastattelua on katsottu jo yli miljoona kertaa. Toimittaja oli kiinnostunut kuulemaan Turolta, miten esikoulu eroaa päiväkodista. Turo ei vastannutkaan esitettyyn kysymykseen vaan kertoi sen sijaan paljon muuta.  https://areena.yle.fi/1-4232260

Turon haastattelu vei ajatukseni lapsen tiedon äärelle.  Voimme suhtautua haastatteluun monin eri tavoin ja tehdä siitä erilaisia tulkintoja. Turo on tosiaan sulattanut sydämet, mutta kuulimmeko mitä asiaa hänellä oli?  Oliko kyseessä vain hauska aikuisia huvittanut loppukevennys? Tai tekikö toimittaja virhearvioinnin mennessään haastattelemaan pientä poikaa? Voiko noin pieniltä kysyä mitään, jos he eivät osaa vastata?

Ohitimmeko Turon viestin? Vai pysähdymmekö ja kuulemme mitä kaikkea Turo meille sanoi? Tosiasiassa hänhän kertoi paljon tärkeitä asioita.

Olen ollut lapsen tiedon luonteen äärellä konkreettisesti, kun aloitimme lastensuojelun kehittämisen yhteistyössä neljän 4-vuotiaan kanssa. Meillä oli lasten valokuvatyöskentelyyn pohjautuva kehittämisryhmä Turussa yhteistyössä Nuorten Ystävien kanssa. Ryhmässä oli myös verrokkina isompia lapsia. He antoivat hyvää peilauspintaa eri ikäisten lasten kanssa työskentelyn eroihin.

Ensimmäinen askel on otettu ja opin valtavasti. Erityisesti omista reaktioistani, tunteistani, kontrollin ja hallinnan tarpeestani ja lasten kanssa kehittämisestä. Keväällä vielä ilmoitin rinta rottingilla siitä, kuinka tärkeää on, että suostumme epävarmuuteen. Nyt emme vie lapsille jotain valmista vaan suostumme katsomaan mitä syntyy yhdessä lasten kanssa.

Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Siinä hetkessä, kun olen pää pyörällä noiden ihanien neljävuotiaiden kanssa, huomaan hetken katuvani lupaustani epävarmuuteen suostumisesta. Lapset pistävät meidän aikuisten suunnitelmat spontaaniudellaan ihan uusiksi. Ryhmäkertojen jälkeen päässä surisee.  Nyt ryhmän antia jo hieman sulatelleena voin sanoa, että onneksi kuitenkin suostuin prosessiin. Annoin omille tunteilleni tilaa ja suostuin lasten opetettavaksi.

Olemme pitäneet 3–5 -vuotiaiden osallisuutta vahvistamaan pyrkivässä työssä tärkeänä periaatteena, että kaikki kehittämistyö tehdään yhdessä lasten kanssa. Lapset saavat oikeasti vaikuttaa kehittämistyön suuntiin ja arviointiin.  Ihan ensimmäiseksi he halusivat lisää leikkiä! Tajusin myös, että puheeseen perustuva haastattelu ei todellakaan toimi pienten kanssa. Läheskään kaikki 3–4-vuotiaat eivät ilmaise itseään yhtä vuolaasti kuin Turo. Meillä täytyy olla muita keinoja tavoittaa lapsen kokemusta.

Mutta miksi otsikon Kirahvi?

Lapset halusivat olla Kirahveja. Jatkossa teemme kehittämistyötä yhdessä 3–5-vuotiaiden Kirahvikerholaisten kanssa. Kirahvi sopii paremmin kuin hyvin meidän kanssamatkaajaksemme tällä epävarmuuteen suostumisen antoisalla tiellä.

Koska kirahvit ovat pitkäkaulaisia, niillä on jo luonnostaan erityinen näköalapaikka ja erityinen näkökulma maailmaan. Siitä johtuukin, että kirahvit liitetään usein kykyyn katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Kirahveilla on myös lempeä katse. Meidän pienet Kirahvikerholaiset autavat meitä katsomaan työtämme tavalla, joka on sekä maanläheinen että avarakatseinen.

Ihan pienet lapset tarvitsevat vielä pidempää kaulaa kuin muut päästääkseen osalliseksi ja saadakseen äänensä kuuluviin.

 

Sari-Anne Paaso

Vertaisuuden voima

Viime vuoden marraskuussa sain suuren kunnian olla osana toteuttamassa valtiollista anteeksipyyntöä heille, jotka ovat kohdanneet kaltoinkohtelua lastensuojelussa. Tilaisuuden järjestämisessä oli mukana sekä tutkijoita, jotka olivat selvittäneet lastensuojelun kaltoinkohtelua ensimmäisen lastensuojelulain aikana, että tutkimukseen osallistuneita entisiä lastensuojelun asiakkaita.

Tutkimus lastensuojelun kaltoinkohtelusta, anteeksipyyntötilaisuus ja etenkin ihmiset, joita tuolloin kohtasin, herättivät minussa kiinnostuksen kuulla lisää. Uskon vakaasti siihen, että voimme oppia vain kuulemalla ja yrittämällä ymmärtää muita. Eniten minut pysäytti ajatus siitä, että osa ihmisistä, jotka olivat osallistuneet tutkimukseen, eivät olleet välttämättä koskaan ennen sitä kertoneet kokemastaan kenellekään.

Tämän kokemuksen vuoksi halusimme soveltaa Nuorten Foorumeista lainattua kaavaa, jossa pääasiassa on kohtaaminen ja vertaisten mukana olo. Niinpä syyskuun alussa toteutimme Oulussa menneisyysfoorumin, jossa tavoitteenamme oli samalla sekä tarjota tila kertomiselle, että itse oppia samalla siitä, mitä menneisyydessä on tehty.

Foorumissa pääsimme sukeltamaan muistoihin aina 50-luvulta 2000-luvun alkupuolille asti. Keskustelimme paljon siitä, miltä Suomi näytti eri aikoina. Kaiken ytimessä kulki kuitenkin punaisena lankana kokemus sijaishuollosta. Ja ennen kaikkea – ikävä kyllä – siitä selviytyminen hengissä.

Kun muutamaa viikkoa myöhemmin mietin, mitä jäi isoimpana mieleen, palaan joka kerta ajatukseen: näitä me tarvitsemme lisää. Eräs foorumiin osallistuneista kuvasi elämäänsä niin, että kun ei koskaan voi puhua toisille siitä, mitä on itse kokenut, kulkee aina maski kasvoillaan.

“Joku kysyi multa joskus, et ootsä lintu vai kala? Ja mä vastasin sille, että riippuu, ollaanko me vedessä vai ilmassa.”

Minun toiveenani olisi, että joku muukin näkisi näiden kokemusten suunnattoman arvon. Että saataisiin järjestettyä matalla kynnyksellä vertaisryhmiä sitä tarvitseville, joihin tullessaan ei tarvitsisi olla lintu tai kala, vaan voisi olla ihan oma itsensä. Ja kuka tietää? Noista tapaamisista saattaisi kummuta ihan oikeita, elävässä elämässä testattuja kehittämisideoita.

Helena Inkinen, hankekoordinaattori & kokemusasiantuntija