Asennetta!

Asenne ei jätä minua rauhaan. Viime kuukausien aikana puhe asenteesta on aaltoillut korviini sellaisella volyymilla, että se on jäänyt kaikumaan päässäni. Kerron kolme kokemustani.

***

Sijoitettuna kasvanut kokemusasiantuntija puhui lastansuojelun työntekijöille keväällä Kohtaamisen taito lastensuojelussa -koulutuksessa.

”Asenne ratkaisee. Sosiaalialan ammattilainen ei saa olla tunteellisesti kylmä. Anna lupa kaikkiin tunteisiin. Etäisyys ja passiivisuus satuttavat. Hae katsekontaktia ja osoita, että kuuntelet. Älä luovuta. Asenteesi lasta ja nuorta kohtaan näkyy eleissä, ilmeissä, tavassa puhua ja antaa aikaa. Asenne vaikuttaa luottamuksen syntyyn. Vasta sitten, jos luottaa, voi ottaa vastaan tukea ja tietoa.”

***

Noin kuukausi sitten alkoi tämän syksyinen sijais- ja adoptiovanhempien PRIDE-valmentajakoulutus. Koulutukseen osallistuvat sijaisvanhemmat ja sosiaalityöntekijät harjoittelevat valmentajuutta esimerkiksi kokeilemalla ja tutkimalla, perustuvatko näkemyksemme muista ihmisistä havaintoihin vai tulkintoihin.

Harjoitus antaa kokemuksen, kuinka hämmentävältä ja epäreilulta voi tuntua, jos kokee tulleensa tulkituksi aivan toisin, kuin itse tuntee ja ajattelee. ”Kysehän on asenteesta!”, eräs osallistuja huudahti harjoituksen jälkeen. ”Millä asenteella tutustun uuteen ihmiseen? Olenko valmis tutustumaan hänen kokemuksiinsa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa vai luulenko tietäväni ne oman kokemukseni perusteella?”

***

Pari viikkoa sitten järjestettiin Pesäpuun Lähemmäs-projektin Maakuntamatkalle läheisten maailmaan lopputapahtuma Helsingissä. Tilaisuudessa Satakunnan lastensuojelun kehittämisyksikön läheissijaisvanhemmat ja työntekijät kuljettivat työpajansa osallistujia ”Läheisen polulla sijaisvanhemmaksi”.

Draaman ja eläytymisen keinoin saimme seurata sukulaislapsensa hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolestuneen naisen matkaa lastensuojeluyksikköön soittaneesta sukulaisesta lapsen läheissijaisvanhemmaksi. Ensimmäinen puhelu viranomaiselle oli lannistava, mutta myöhemmin terveydenhoitaja kiinnostui, kuunteli ja antoi tietoa sijaisvanhempien rekrytointitapahtumasta. Ajoissa kotiin -kampanjan tilaisuudessa nainen tapasi sosiaalityöntekijän, joka kohtasi, kuuli huolen ja auttoi eteenpäin.
”Heti ensimmäisestä puhelusta tai tapaamisesta lähtien tärkeintä on asenne, joka mahdollistaa kohtaamisen. Otetaanko lapsen läheiset vakavasti, arvostetaanko heitä ja annetaanko heille mahdollisuus?” satakuntalaiset kiteyttivät.

***

Asenne ei jätä minua rauhaan.

Hanna Piiroinen

Hyvinvoinnin edistämiseksi kaikki keinot sallittuja

Tässä kirjoituksessani pohdin lastensuojelussa onnistumisen edellytyksiä, niin työpaikkojen hyvinvoinnin kuin toivon edistämisen kautta. Lastensuojelutyötä tehdään yhteisöissä, niin kodeissa kuin organisaatioissakin.

Me kukoistamme ja kaadumme muiden ihmisten kautta. Sama pätee niin työpaikoilla kuin yksityiselämässäkin. Jos koet arvostusta ja sinun tekemisilläsi on merkitystä, voit kasvaa täyteen ”työ- tai ihmismittaasi”. Johtamisella on esimerkin annon paikka, erityisesti jos työpaikan kulttuuri lähtee muusta kuin työkaverin tukemisesta. Tehtävään vaadittavan osaamisen hallitseminen on toiseksi tärkein seikka työhyvinvoinnin tavoittelussa. Aika nopeasti ihminen uupuu hyvälläkin tuella, jos et suoriudu tehtävästä. Inhimillisellä tavalla, voit löytää syyllisiä muista. Jos saat käyttää potentiaaliasi ja kykyjä täysimääräisesti sekä saat vielä tunnustusta tekemisestäsi, lisää se hyvinvointiasi työntekijänä tai lastensuojelun asiakkaana.

Tervettä on sellainen tekeminen, missä irtaudut tekemiselläsi oman navan ympäriltä pyörimisestä. Se voi olla työ, vapaaehtoistoiminta tai harrastus. Tehdä jotakin merkittävää lasten, vanhusten tai luonnon puolesta, auttaa suhteuttamaan itsekeskeisyyttämme. Tosin auttamisestakin joku löytää omantunnon hyvittämistä tai julkisuushakua. Merkittävää onnistumiselle työtehtävissä ovat siis toiset ihmiset. Perusvireen määrittää se, millaiset arvot ja asenteet organisaatiossa tai kodissa ovat.

Luotammeko ihmisiin, kääritäänkö hihat vai vältelläänkö vastuuta, riittääkö se, että näytetään hyvältä vai uskalletaanko arvioida oman toiminnan vaikuttavuutta ja olla keskeneräisiä? Jos työpaikallasi näissä kysymyksissä kuljetaan samaan suuntaan, voit todennäköisesti hyvin ja viihdyt työssäsi. Muussa tapauksessa ylläpidät roolia, joka kuormittaa ja kohdistaa energiaasi vääriin asioihin. Se syö miestä ja naista. Työ, jossa etukäteen menestyminen on varmaa, ei palvele kehittymistä tehtävissä. Työn tulisi olla aina sopivasti haasteellista. Venyminen, kasvaminen ja oppiminen pitävät sopivan nöyränä ja valppaana. Kaiken tietäminen passivoittaa ihmistä.

Elämää voi elää vain eteenpäin ja sitä voi ymmärtää vain taaksepäin. Toivo on elämää ylläpitävä ja hyvinvointia lisäävä voima. Toivo antaa merkityksen edessä olevalle. Lastensuojelussa työpaikoilla ja kodeissa tulee arvioida, miten me edistämme lasten ja nuorten toivoa, mikä ylipäätänsä vahvistaa toivoa? Toivoa lasten ja nuorten mielestä lisää luottamus aikuiseen tai vanhempaan, tunne että on turvassa ja pysyvät ihmissuhteet. Toivo syntyy vuorovaikutuksessa. Toivo ei ole tahdonalainen asia, siksi uskottelu ei auta. Kärsimys ei jalosta ihmistä, mutta selviäminen vahvistaa toivoa. Lastensuojelussa lapsilla ja nuorilla on takanaan usein paljon menetyksiä, traumaattisia kokemuksia, mistä on toivuttu, mutta saattavat lisätä epätoivoa uudestaan. Tärkeää onkin pohtia heidän kanssaan, mikä on auttanut eteenpäin ja mitä aikaisemmin tapahtui kun ”toipuminen” alkoi?

Luottamuksen ollessa keskeinen elementti toivon ja hyvinvoinnin synnyttämisessä tulee lastensuojeluun sisältyä positiivisia kokemuksia, riittävää vuorovaikutusta, pysyvyyttä ihmissuhteissa, selkeä käsitys mitä varten olemme olemassa, riittävää valtaa asiakastyötä tekevillä, yksilöllisten kokemusten arvostamista ja kokonaisvaltaista käsitystä asiakkaan tavoitteista ja elämäntilanteesta. Tulevaisuuden hahmottamisen positiivisina mahdollisuuksina, on tutkittu laajentavan ajatteluamme ja lisäävän kumppanuutta vahvistavaa vuorovaikutusta. Tulevaisuus muutoksineen haastaakin meitä sietämään epävarmuutta ja oppimaan sekä ratkaisemaan asioita yhdessä. ”Lyhyen matkan voit kulkea nopeiten yksin, mutta päästäksesi pitkälle, kulje yhdessä muiden kanssa” (afrikkalainen sananlasku).

Jari Ketola

Painavat, arvostavat sanat

Guard your thoughts, they become words. Choose your words, they become actions. Understand your actions, they become habits. Study your habits, they mold your character, it will be your fate.

– Goethe

Filosofi Goethen ajatukset istuvat mielestäni hyvin myös meidän lastensuojelun toimijoiden arkeen: ”Tarkkaile ajatuksiasi, sillä ne muuttuvat sanoiksi. Valitse sanasi, sillä ne alkavat ohjata toimintaasi. Ole tietoinen toiminnastasi, sillä siitä tulee tapa. Tutki tapojasi, sillä ne muokkaavat luonnettasi ja niistä muodostuu kohtalosi. Se, mitä ajattelet toisesta vaikuttaa siihen, miten häntä kohtelet ja mitä hänestä voi tulla.”

Olen huomannut, että lapsen läsnäolo unohtuu helposti kodin, koulun ja lastensuojelun monialaisissa palavereissa, joissa vaihdetaan tietoa lastensuojelun piirissä olevista lapsista. Puhe kulkee lapsen pään yli. Aikuiset tempautuvat huolen ilmetessä helposti ongelmalähtöiseen dialogiin, keskittymällä lapsen vaikeuksiin ja rajallisiin resursseihin. Lisäksi keskustelun osapuolet ymmärtävät usein sanoja eri tavoin, joka tekee yhteistyöstä sektoroitunutta ja haasteellista. Vaarana on, että aikuisten kielteiset määrittelyt ja sanat leimaavat lapsen ongelmaksi. Lapsi alkaa kokea itsensä vääränlaiseksi.

Sanoilla on voimaa. Se, mihin kiinnitämme huomiota, lisääntyy. Myönteinen puhe ja ajattelu luo toivoa. Lapsen selviytyvyyden tukemisessa on olennaista kannustus. Haavoittavat elämänkokemukset voivat silloin toimia lapsen elämässä rokotteen tavoin lisäten sinnikkyyttä ja halua ponnistella kohti unelmiaan. Aikuisten sanat vaikuttavat siihen, millaisena lapset alkavat nähdä itseään. Onko Matti toivoton tapaus vai energinen pakkaus, pitelemätön lastensuojelulapsi vai utelias uudelle? Huomaammeko ja sanoittammeko lasten pienet edistymiset vai kohdistammeko huomion siihen, mikä ei taaskaan onnistunut? Luommeko sanoillamme toivoa vai latistammeko?

Pesäpuun Sisukas-hankkeessa on viiden vuoden ajan rakennettu sijoitetun lapsen koulunkäynnin tukea sekä keskitytty voimavaralähtöisiin kohtaamisiin. Missiona on ollut nostaa monialaisissa yhteistyöpalavereissa esiin lapsen oma ääni, voimavarat, vahvuudet ja selviytymisen tukeminen. Tavoitteena on ollut koota lapsen ympärille aikuisten kannatteleva verkosto tsemppaamaan ja tukemaan koulunkäyntiä. Suunnitelmallinen yhteistyö, sijoitetun lapsen vahvuuksien ja vaikeuksien kartoittaminen, tuki ja seuranta ovat tutkitusti parantaneet lapsen kouluhyvinvointia ja oppimistuloksia. Aikuisten myönteinen huomio on tuonut lapsille uskoa omiin kykyihinsä. Työtä riittää silti tehtäväksi. Uusien työtapojen käyttöönotto vaatii monialaiselta työntekijäjoukolta näkökulman vaihtamisen taitoa ja uskallusta tehdä toisin kuin on totuttu. Se vaatii ehkä myös katsomista peiliin hyväksyvästi ja arvostaen, jotta voisi kohdata toiset samoin, hyvän huomaten.

Meille tarjoutui syyskuussa mahdollisuus esitellä Sisukas-toiminnan tuloksia IFCO:n konferenssissa (International Foster Care Assosiation) Sheffeldissä, Englannissa. Malli, suomalainen koulujärjestelmä ja tuen järjestämisen tavat herättivät paljon kiinnostusta. Oli virkistävää huomata, että kansainvälisesti ottaen moni asia tehdään meillä laadukkaasti, lamasta huolimatta. Toivon välineitä ja muutoksen avaimia löytyy, jos käännämme kiire- ja resurssipulapuheen kohti voimavarojen ja ratkaisujen etsimistä.

Juurrutus- ja kehittämistyömme sijoitettujen lasten oikeuksien ja koulunkäynnin tuen puolesta jatkuu. Tervetuloa kuulemaan lisää marraskuussa alkavaan, maksuttomaan Sisukkaasti koulutiellä -koulutusprosessiin!

Lisätietoja: www.pesapuu.fi/sisukkaastikoulutiella

Christine Välivaara, SISUKAS-projekti

Yhteistyössä on tunnetta!

Aikoinaan puolisoni pujotti sormuksen vasempaan nimettömääni valitsemallaan paikalla Helsingin Haapaniemen kentällä Väinö Tannerin patsaan juurella. Miehen perustelu paikan valinnalle oli se, että patsasta kutsutaan yhteistoiminnan patsaaksi. Joku voisi ajatella, että ohhoh järkilähestyminen tunteelliseen asiaan!

Pesäpuussa aloitimme viime keväänä kehittäjäryhmän kanssa tutkimaan sijaisvanhemman ja sosiaalityöntekijän välistä yhteistyötä tunteiden näkökulmasta. Meitä oli tässä ensimmäisessä kehittäjäryhmässä kolme sijaisvanhempaa ja kolme sosiaalityöntekijää tutkimassa aihetta omien kokemustemme kautta. Tajusimme aika pian, että puhumme asioista ja tunteista, joista ei ole ollut tapana puhua yhdessä. Joku voisi ajatella, että ohhoh tunteilla lähestytään järkevää asiaa!

Kehittäjäryhmässä havaitsimme lähtökohtaisen luottamuksen tai epäluottamuksen vaikutuksen siihen, onko sijaisvanhemman tai sosiaalityöntekijän mahdollista ilmaista yhteistyössä erilaisia tunteita. Lähtökohtaisen luottamuksen ilmapiiri vapautti kohtaamaan toisen yksilöllisesti. Oli paikallaan oleva, rauhallinen olo. Tunteita pystyi ilmaisemaan, ei tarvinnut tarkkaan miettiä, mitä sanoo, jotta tulisi oikein ymmärretyksi. Tunteet tulivat ja menivät, niitä ei tarvinnut laittaa syrjään. Ongelmia ei tarvinnut heti ratkaista, vaan oli tilaa yhteiseen pohdintaan. Lapselle ja hänen tarpeilleen aukeni samalla sanoja.

Kun vertauskuvallisesti otimme vuorotellen harteillemme lähtökohtaisen epäluottamuksen viitan, huomasimme monenlaista epämiellyttävää. Toinen osapuoli vaikutti vaikeasti lähestyttävältä, meitä pelotti, halusimme supistaa vuorovaikutusta, teimme nopeasti tulkintoja yksittäisistä eleistä ja sanoista. Toisaalta pelkäsimme, että meistä tehdään tulkintoja. Oli vaikeaa antaa palautetta, toinen alkoi edustaa kaikkia sijaisvanhempia tai kaikkia sosiaalityöntekijöitä. Tunteita oli vaikea ilmaista, pelko tuntui kehossa, teki mieli pötkiä pakoon.

Tunteet vaikuttavat yhteistyössä ja kaikissa suhteissamme, halusimme sitä tai emme. Niidenkin äärelle on hyvä pysähtyä. Yksi sosiaalityöntekijä ideoi, voisiko vaikka lapsen sijoitusvaiheeseen kuulua perhehoidossa neuvottelu, jossa solmittaisiin yhteistyösopimukset, avattaisiin yhteistyön erityisiä piirteitä ja sovittaisiin, että sekä sijaisvanhempi että sosiaalityöntekijä saavat ilmaista tähän yhteistyösuhteeseen liittyviä tunteita. Ehkä pelottaisi vähemmän, jos pelosta voisi puhua. Ehkä uskaltaisi sitoutua, jos rakkaus saisi satuttaa. Ehkä luottaisi enemmän, jos epävarmuudelle ja hämmennykselle olisi enemmän tilaa, turvallisuuden tunne raivaisi ilolle tietä.

Syksyllä jatkamme sijaisvanhemman ja sosiaalityöntekijän yhteistyön tutkimista tunteiden näkökulmasta uuden kehittäjäryhmän kanssa. On mielenkiintoista nähdä, millainen prosessi nyt syntyy. On niin luonnollista, että koemme yhteistyössä monenlaisia tunteita. Niistä puhuminen vaatii kuitenkin paneutumista, ehkä harjoitteluakin.

Hetkestä yhteistoiminnan patsaalta on nyt 30 vuotta. Monenlaisia tunteita on lävitsemme virrannut. Joskus niistä on ollut helpompi, joskus vaikeampi puhua. Tämäkin yhteistyö on ollut järjestä huolimatta tunnetta täynnä.

Sirpa Yli-Rekola

Oel ngati kamele – Pieni laskeutuminen perspektiiveihin lastensuojelussa

I see you. Minä näen sinut. Näin tervehtivät James Cameronin Avatar-elokuvassa kuvitteellisen na’vi-kansan jäsenet toisiaan. Elokuvan nimi juontuu sanskriitin kielen sanasta avatara, joka tarkoittaa ”häntä, joka laskeutuu”. Tervehdykseen sisältyy konkreettisen näkemisen lisäksi syvempi filosofia, jossa kanssakulkija kohdataan myös sydämellä ja hänen ainutlaatuisuutensa tiedostetaan osana suurempaa, universaalia ykseyttä. Elokuvassa päähenkilö Jake Sully ottaa na’vi muodon ja pelastaa lopussa koko yhteisön ymmärtämällä jotain oleellista heidän tavastaan ajatella ja elää.

Voisiko ”laskeutuminen” arkisessa lastensuojelussa tarkoittaa ihan oikeaa perspektiivin vaihtoa ja konkreettista laskeutumista ylhäältä pöydän takaa alemmas lapsen tasolle? Vai onko meidän helpompi toimia aikuisten kesken, lintuperspektiivissä lapsilta näkymättömissä? Käyttää sanoja, jotka eivät aukea lapselle? Onko taustalla ajatus, että lapset ovat pieniä, eivät he kuitenkaan ymmärrä? Lastensuojeluasiat eivät ole heidän korvilleen sopivaa kuultavaa. Eivätkä kaikki asiat aina olekaan. Ehkäpä aidoimmillaan laskeutuminen lapsen maailmaan olisi tilan antamista lapsen toiseudelle ja kykyä kohdata hänet luontaisessa olotilassaan. Pyrkimystä nähdä lapsi hänelle itselleen ominaisessa ajassa, tarinoissa ja dialogissa.

Innostuin kovasti kun keksin, että monissa elokuvissa poliisit kyykistyvät jutellessaan lasten kanssa. Turvaa ja kontrollia edustavat viranomaiset hakevat yhteyttä pienempään ja heikompaan asettumalla tämän tasolle. Katsovat silmiin, luovat siteen. Kuinka oivaltavaa! Hieno teoriani romuttui kun poliisiystäväni kertoi, että asekotelon kanssa on hankala kyykistellä eikä kyseinen asento ole välttämättä kovinkaan yleinen. Dramatiikan ja tarinankerronnan kannalta se on kuitenkin vaikuttava asento. (Toivon silti, että edes osa poliiseista toimii oikeassakin elämässä näin tunneälykkäästi).

Esimerkkinä aikuisen pysyttelemisestä omalla mukavuusperspektiivillään lapselta tavoittamattomissa voisi käyttää ikiaikaista ”puuhakoppaa” joita ainakin entisaikaan työhuoneiden nurkissa oli. Kärjistetyimmillään kopasta löytynyt yksikätinen nukke tai kolhiintunut, patterinsa kuluttanut Buzz Lightyear -robotti kilpailivat lapsen suosiosta sillä aikaa kun aikuiset puhuivat pöydän äärellä tärkeistä asioista. Saattoipa huoneesta löytyä kopiopaperia ja värikyniäkin. Lapselle viihdykettä siksi ajaksi kun oleellisemmat asiat tarvitsi hoitaa. Kuinka kekseliästä olisikaan yhdistää lapsen leikki ja piirustelu osaksi yhteistä keskustelua!

Valitettavasti useimpia työhuoneita ei ole suunniteltu siihen, että lapsetkin tulisivat niissä näkyviksi. Tärkeintä on tietenkin työntekijän herkistyminen lapsen asemaan ko. tilanteessa, oli kohtaamisen fyysinen maisema mikä sitten tahansa. Minusta on kuitenkin aikamoinen paradoksi, että monesti vasta lukuisten arviointien ja tukitoimien jälkeen lapsi pääsee mukavaan, juuri häntä varten suunniteltuun (terapia)huoneeseen. Siellä on pehmeitä patjoja, värikkäitä leluja ja virikkeellistä toimintaa. Huoneessa lapsi tapaa ihmisen, joka elää kohtaamistilanteessa hänen tasollaan ja rytmissään. Kommunikoi hänelle ymmärrettävällä kielellä.

Laskeutuu hänen maailmaansa. Näkee lapsen.

Maaret Parviainen, PePPi-hanke, Pesäpuu

Paluumatkalla perheen luokse

Blogi_kuva_vko 34

Siinä minä istuin, täpötäydessä bussissa matkalla kotiin. Takana oli onnistunut kesälomamatka ja edessä oman perheen tapaaminen pitkästä aikaa. Vieressäni istui kaksi nuorta poikaa, jotka pelasivat intensiivisesti kännyköillään samaa peliä. Hekin olivat matkalla kotiin.

Toista poikaa odottivat kotona perhe ja kaverit, kesäloman vapaus ja kesätyöpesti. Taskussa oli peruskoulun päästötodistus ja stipendi, edessä varmistunut lukiopaikka. Tämä poika on saanut parasta kuvittelemaani varhaiskasvatusta – pienenä turvallista perhepäivähoitoa kodin naapurustossa, myöhemmin hyvää tukea ja ohjausta päiväkodissa ja esiopetuksessa. Hän oppi lukemaan kuusivuotissyntymäpäivänään ja sujahteli peruskoulun läpi suhteellisen kivuttomasti. Hänen hampaansa ovat rei’ättömät ja rokotukset pistetty ohjelman mukaisesti. Neljävuotiaasta asti hänet on päästetty yksin ulos kavereiden kanssa, koska asuinympäristö on ollut niin rauhallinen ja turvallinen. Hän on kulkenut yksin kouluun ja harrastuksiin aamuin illoin. Lapsuuden suurimpia riskejä ovat olleet trampoliinivammat ja autot, jotka eivät noudata 40 kilometrin tuntinopeusrajoitusta. Tulevaisuudessa hänellä on edessään useita avoimia ovia. Jos yksi ovi sulkeutuu, aina voi palata kotiin ottamaan uutta vauhtia. Hän tulee tuskin koskaan jäämään yksin ilman perheen ja muiden läheisten tukea.

Toinen pojista on elänyt erilaista elämää – tai ainakin uskon niin. Uskon, että hänelläkin on rakastava perhe, koti, suku ja hyviä ystäviä. Uskon, että hänkin olisi innostunut oppija ja kävisi koulua, jos siihen olisi mahdollisuus. En usko, että hänen terveydentilaansa on seurattu samanlaisella intensiteetillä ja systemaattisuudella kuin suomalainen neuvolajärjestelmä tekee, mutta hän vaikutti fyysisesti hyvin terveeltä. Sisällä hänellä voi olla paljon sellaista kipua, josta meillä Suomessa ei ole ymmärrystä. Hänen lapsuuttaan ovat saattaneet värittää aseelliset hyökkäykset ja taistelut, hän on ehkä joutunut vaihtamaan usein asuinpaikkaa, ja perheenjäseniä ja ystäviä on saattanut kuolla tai kadota. Vanhempia on saatettu uhkailla tai yöllä kotiin on tunkeutunut sotilaita tai vieraita asein. Hänellä tai perheenjäsenillä voi olla kidutuskokemuksia tai erilaisia kokemuksia väkivallasta, syrjinnästä ja riistämisestä. Kotimaassa hänelle on ovi auki oikeastaan vain turvattomuuteen, uhkaan, pelkoon ja taisteluihin. Ja sitten se toinen ovi – yhtä vaarallinen – on lähtö turvapaikanhakijaksi maahan ja maanosaan, josta ei tiedä ennakkoon juuri mitään. Uutta vauhtia ei voi lähteä hakemaan perheen luota, sillä paluu kotiin merkitsisi tuhoa.

Kun bussi pysähtyy, kurkkua kuristaa. Suuntaamme kukin ’kotiimme’ – ensimmäinen poika lapsuudenkotiin perheensä luokse ja jälkimmäinen ryhmäkotiin. Hänen ’perheensä’ Suomessa ovat ryhmäkodin muut nuoret ja työntekijät sekä oma, nimetty edustaja. Edustaja toimii hänen apunaan viranomaisasioissa ja on mukana esimerkiksi turvapaikkahakemuksen käsittelyyn kuuluvassa puhuttelussa, mutta ei puutu pojan harrastuksiin tai muuhun päivittäiseen arkeen. Ryhmäkodin työntekijät vastaavat pojan päivittäisestä kasvatuksesta ja hoidosta. Päivisin pojalla olisi paljon aikaa opiskella, harrastaa ja tavata kavereita, mutta hänen on vaikea keskittyä. Hän odottaa.

Tämä poika ei ole tilanteessaan yksin. Viime vuonna Suomeen saapui ennätysmäärä yksintulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita, yli 3000.¹ Tänä vuonna heitä on saapunut 31.7.2016 mennessä ’enää’ 262. Keskeinen kotoutumista edistävä tekijä on perhe, ja perheestä erossa oleminen puolestaan aiheuttaa stressiä ja hidastaa kotoutumista. Ilman perhettä jääminen on riski lapselle ja yhteiskunnalle. Yksinmaahantulleet alaikäiset lapset kokevat yksinäisyyttä, eristyneisyyttä ja irrallisuutta, jota suomalainen vastaanottojärjestelmä ja ammattilaiset eivät pysty paikkaamaan. Perheenyhdistäminen on Suomessa hyvin vaikeaa, ja sen edellytyksiä on kiristetty edelleen. Vuonna 2012 tehtiin vain yksi myönteinen päätös ilman huoltajaa Suomeen tulleen huoltajalle, samoin vuonna 2013 (157 hakemuksesta). Vuonna 2014 43 hakemuksesta kymmenen sai myönteisen päätöksen. On todennäköistä, että jälkimmäinen poika ei näe perhettään ainakaan Suomessa; hän ennättää täyttää 18 vuotta ennen kuin päätös mahdollisesta perheenyhdistämisestä tehdään.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus täyttää Suomessa tänä vuonna 25 vuotta. Sopimuksen mukaan lapsilla on oikeus valtioiden antamaan erityiseen suojeluun ja tukeen. Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Lapsella on oikeus säilyttää henkilöllisyytensä, kansalaisuutensa, nimensä ja sukulaissuhteensa. Hänellä on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa, jos hänellä on hyvä ja turvallista olla heidän kanssaan. Vanhemmistaan erossa asuvalla lapsella on oikeus tavata ja pitää säännöllisesti yhteyttä kumpaankin vanhempaansa. Jos lapsi ja hänen vanhempansa joutuvat eri valtioihin, on valtion velvollisuus käsitellä hakemus perheen jälleen yhdistämiseksi myönteisesti ja viivyttelemättä.

Bussimatkalla havahduin siihen, miten eriarvoisia lasten ja nuorten lähtökohdat ja elämänrakennuspalikat voivat olla. Vielä enemmän havahduin siihen, miten vähän pystymme yhteiskunnassa tasoittamaan näitä aineellisia, sosiaalisia, kulttuurisia, koulutuksellisia tai terveydellisiä eroja, vaikka yritämme. Tarinan ensimmäisellä pojalla on kaikilla mittareilla mitattuna jo lähtösuoralla huima etumatka jälkimmäiseen verrattuna. Silti näistä pojista voi tulla joukkuetovereita, opiskelu- tai armeijakavereita, kollegoita tai naapureita, mutta se vaatii monen asian toteutumista ja onnistumista. Lapsen oikeudet koskevat yhtä lailla – ja erityisesti – meitä aikuisia. Voisimme aikuisina aloittaa vaikkapa siitä, että emme näe näitä poikia suomalaisina tai maahanmuuttajina, omina tai vieraina, vaan ensisijaisesti lapsina, joilla on tasavertaiset oikeudet, joita kuuluu suojella ja joilla on oikeus kasvaa turvallisesti omassa perheessään.

Pia Lahtinen

PS. ’Punakorvan kaksi kotia – maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä’² -kirja kertoo koskettavalla tavalla Punakorvasta, joka lähtee kotimaastaan sotaa pakoon ja päätyy pakomatkansa päätteeksi lumiseen Suomeen. Se on tarkoitettu varhaiskasvatukseen ja alakouluun suomalaisille lapsille ja maahanmuuttajalapsille.
’Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa’³ -oppaat tarjoavat puolestaan hyvää tietoa maahanmuuttajataustaisen lapsen sijaisvanhemmuutta harkitseville ja lastensuojelun perhehoidon PRIDE-valmentajille.

Kuva: Pixabay


¹ Maahanmuuttoviraston tilastot (2016) http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/tilastot

² Punakorvan kaksi kotia – maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä (2009) Toim. Azeb Hailu. Jyväskylä: Pesäpuu ry.

³ Niekka, Ilse (2009) Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa. PRIDE-valmennuksen lisämateriaali. Kouluttajan opas. Opas- ja käsikirjat 1/2011. Jyväskylä: Pesäpuu ry ja Niekka, Ilse (2009) Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa. PRIDE-valmennuksen lisämateriaali. Osallistujan opas. Opas- ja käsikirjat 2/2011. Jyväskylä: Pesäpuu ry.

Kirjoja voi tilata osoitteesta http://verkkokauppa.pesapuu.fi/

”Jos lapsella ei ole kotia, niin hänellä ei ole mitään.”

Pitelen kädessäni juuri painosta tullutta uutta työkirjaa, jonka lastensuojelusta kokemusta omaavat lapset ovat tehneet toisille lapsille. En osannut etukäteen kuvitella kuinka rikas ja opettavainen työskentelystä tulisi ja kuinka lapset veisivät minut erityisesti kotiin liittyviin tunteisiin ja ajatuksiin.

….

Istumme aloituspiirissä lasten kanssa ja on esittäytymisen aika. Käsillä on ihka ensimmäinen salapoliisikokoontuminen ja eräs poika aloittaa. Nimeni on Mikko (nimi muutettu) ja mun koti ja sit mulla on toinenkin koti… Siinä se tuli: KOTI. Aihe, jota emme aikuisina olisi ymmärtäneet ottaa tutkimusteemaksi, kun oli tarkoitus tutkia lastensuojelua.

Koti-teemasta tuli sittemmin olennainen osa lasten kanssa tehtyä kehittämistyötä ja sen pohjalta kirjoitettua lastensuojeluopasta. Miltä tuntuu muuttaa uuteen paikkaan, millä nimellä voin kutsua uuden paikan aikuisia, milloin uudesta paikasta tulee koti ja miten voi ilmaista ikävää?

Ennen kuin kirja lähti painoon, sitä koekäytti ja kommentoi myös joukko lapsia. Saimme tärkeää palautetta. Kotiteemasta kaikki alkoi ja yllätyksekseni myös päättyi. Erään lapsen palaute oli erityisen puhutteleva. ”Kirjassa tärkeää oli koti, sillä jos lapsella ei ole kotia hänellä ei ole mitään.” Tuo lause ei ole jättänyt minua rauhaan ja mitä enemmän sitä mietin, sitä syvällisemmän merkityksen se saa.

Koti on lapsille tärkeä ja määrittää lapsen identiteettiä. Sijoitetulle lapselle koti ei ole ollenkaan helppo ja yksiselitteinen asia. Mitä jos koti ei olekaan turvapaikka ja koteja on monia. Koti tutkimusteemana oli kovin tunnepitoinen. Mikä edes on oikea koti?

Lasten kanssa kotia tutkiessani huomasin miettiväni useaan kertaan meidän ammattilaisten yleisesti käyttämää käsitettä: kodin ulkopuolelle sijoitettu lapsi. Miltä termi kuulostaa ja ennen kaikkea miltä tuntuu lapsesta, josta puhumme kodin ulkopuolella olevana. Lapsella voi olla omasta mielestä ihan oikea koti sijaisperheessä ja me työntekijöinä puhumme ulkopuolisuudesta, ulkona olemisesta. Ihan kuin sijoitettu lapsi istuisi ulkona ja oikeiden kotien lapset leikkisivät sisällä lämpimässä.

Tutkimuksissa lasten kanssa selvisi, että ei niin väliä vaikka koteja olisi monta, mutta se on tosi tärkeää, että jokaisella lapsella on koti, jossa on ruokaa, sänky ja kilttejä aikuisia. Lasten mielestä koteja ei tarvitse panna paremmuusjärjestykseen. Aikuiset kuuluvat kotiin ja erityisesti sellaiset aikuiset, jotka huolehtivat, rakastavat, eivät lyö eivätkä huuda lapsille.

Sari-Anne Paaso

ps. Lasten oma opas lastensuojelusta ja elämän tärkeistä asioista eli Salapoliisi Mäyrän käsikirja julkaistaan syyskuussa.