Paluumatkalla perheen luokse

Blogi_kuva_vko 34

Siinä minä istuin, täpötäydessä bussissa matkalla kotiin. Takana oli onnistunut kesälomamatka ja edessä oman perheen tapaaminen pitkästä aikaa. Vieressäni istui kaksi nuorta poikaa, jotka pelasivat intensiivisesti kännyköillään samaa peliä. Hekin olivat matkalla kotiin.

Toista poikaa odottivat kotona perhe ja kaverit, kesäloman vapaus ja kesätyöpesti. Taskussa oli peruskoulun päästötodistus ja stipendi, edessä varmistunut lukiopaikka. Tämä poika on saanut parasta kuvittelemaani varhaiskasvatusta – pienenä turvallista perhepäivähoitoa kodin naapurustossa, myöhemmin hyvää tukea ja ohjausta päiväkodissa ja esiopetuksessa. Hän oppi lukemaan kuusivuotissyntymäpäivänään ja sujahteli peruskoulun läpi suhteellisen kivuttomasti. Hänen hampaansa ovat rei’ättömät ja rokotukset pistetty ohjelman mukaisesti. Neljävuotiaasta asti hänet on päästetty yksin ulos kavereiden kanssa, koska asuinympäristö on ollut niin rauhallinen ja turvallinen. Hän on kulkenut yksin kouluun ja harrastuksiin aamuin illoin. Lapsuuden suurimpia riskejä ovat olleet trampoliinivammat ja autot, jotka eivät noudata 40 kilometrin tuntinopeusrajoitusta. Tulevaisuudessa hänellä on edessään useita avoimia ovia. Jos yksi ovi sulkeutuu, aina voi palata kotiin ottamaan uutta vauhtia. Hän tulee tuskin koskaan jäämään yksin ilman perheen ja muiden läheisten tukea.

Toinen pojista on elänyt erilaista elämää – tai ainakin uskon niin. Uskon, että hänelläkin on rakastava perhe, koti, suku ja hyviä ystäviä. Uskon, että hänkin olisi innostunut oppija ja kävisi koulua, jos siihen olisi mahdollisuus. En usko, että hänen terveydentilaansa on seurattu samanlaisella intensiteetillä ja systemaattisuudella kuin suomalainen neuvolajärjestelmä tekee, mutta hän vaikutti fyysisesti hyvin terveeltä. Sisällä hänellä voi olla paljon sellaista kipua, josta meillä Suomessa ei ole ymmärrystä. Hänen lapsuuttaan ovat saattaneet värittää aseelliset hyökkäykset ja taistelut, hän on ehkä joutunut vaihtamaan usein asuinpaikkaa, ja perheenjäseniä ja ystäviä on saattanut kuolla tai kadota. Vanhempia on saatettu uhkailla tai yöllä kotiin on tunkeutunut sotilaita tai vieraita asein. Hänellä tai perheenjäsenillä voi olla kidutuskokemuksia tai erilaisia kokemuksia väkivallasta, syrjinnästä ja riistämisestä. Kotimaassa hänelle on ovi auki oikeastaan vain turvattomuuteen, uhkaan, pelkoon ja taisteluihin. Ja sitten se toinen ovi – yhtä vaarallinen – on lähtö turvapaikanhakijaksi maahan ja maanosaan, josta ei tiedä ennakkoon juuri mitään. Uutta vauhtia ei voi lähteä hakemaan perheen luota, sillä paluu kotiin merkitsisi tuhoa.

Kun bussi pysähtyy, kurkkua kuristaa. Suuntaamme kukin ’kotiimme’ – ensimmäinen poika lapsuudenkotiin perheensä luokse ja jälkimmäinen ryhmäkotiin. Hänen ’perheensä’ Suomessa ovat ryhmäkodin muut nuoret ja työntekijät sekä oma, nimetty edustaja. Edustaja toimii hänen apunaan viranomaisasioissa ja on mukana esimerkiksi turvapaikkahakemuksen käsittelyyn kuuluvassa puhuttelussa, mutta ei puutu pojan harrastuksiin tai muuhun päivittäiseen arkeen. Ryhmäkodin työntekijät vastaavat pojan päivittäisestä kasvatuksesta ja hoidosta. Päivisin pojalla olisi paljon aikaa opiskella, harrastaa ja tavata kavereita, mutta hänen on vaikea keskittyä. Hän odottaa.

Tämä poika ei ole tilanteessaan yksin. Viime vuonna Suomeen saapui ennätysmäärä yksintulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita, yli 3000.¹ Tänä vuonna heitä on saapunut 31.7.2016 mennessä ’enää’ 262. Keskeinen kotoutumista edistävä tekijä on perhe, ja perheestä erossa oleminen puolestaan aiheuttaa stressiä ja hidastaa kotoutumista. Ilman perhettä jääminen on riski lapselle ja yhteiskunnalle. Yksinmaahantulleet alaikäiset lapset kokevat yksinäisyyttä, eristyneisyyttä ja irrallisuutta, jota suomalainen vastaanottojärjestelmä ja ammattilaiset eivät pysty paikkaamaan. Perheenyhdistäminen on Suomessa hyvin vaikeaa, ja sen edellytyksiä on kiristetty edelleen. Vuonna 2012 tehtiin vain yksi myönteinen päätös ilman huoltajaa Suomeen tulleen huoltajalle, samoin vuonna 2013 (157 hakemuksesta). Vuonna 2014 43 hakemuksesta kymmenen sai myönteisen päätöksen. On todennäköistä, että jälkimmäinen poika ei näe perhettään ainakaan Suomessa; hän ennättää täyttää 18 vuotta ennen kuin päätös mahdollisesta perheenyhdistämisestä tehdään.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus täyttää Suomessa tänä vuonna 25 vuotta. Sopimuksen mukaan lapsilla on oikeus valtioiden antamaan erityiseen suojeluun ja tukeen. Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Lapsella on oikeus säilyttää henkilöllisyytensä, kansalaisuutensa, nimensä ja sukulaissuhteensa. Hänellä on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa, jos hänellä on hyvä ja turvallista olla heidän kanssaan. Vanhemmistaan erossa asuvalla lapsella on oikeus tavata ja pitää säännöllisesti yhteyttä kumpaankin vanhempaansa. Jos lapsi ja hänen vanhempansa joutuvat eri valtioihin, on valtion velvollisuus käsitellä hakemus perheen jälleen yhdistämiseksi myönteisesti ja viivyttelemättä.

Bussimatkalla havahduin siihen, miten eriarvoisia lasten ja nuorten lähtökohdat ja elämänrakennuspalikat voivat olla. Vielä enemmän havahduin siihen, miten vähän pystymme yhteiskunnassa tasoittamaan näitä aineellisia, sosiaalisia, kulttuurisia, koulutuksellisia tai terveydellisiä eroja, vaikka yritämme. Tarinan ensimmäisellä pojalla on kaikilla mittareilla mitattuna jo lähtösuoralla huima etumatka jälkimmäiseen verrattuna. Silti näistä pojista voi tulla joukkuetovereita, opiskelu- tai armeijakavereita, kollegoita tai naapureita, mutta se vaatii monen asian toteutumista ja onnistumista. Lapsen oikeudet koskevat yhtä lailla – ja erityisesti – meitä aikuisia. Voisimme aikuisina aloittaa vaikkapa siitä, että emme näe näitä poikia suomalaisina tai maahanmuuttajina, omina tai vieraina, vaan ensisijaisesti lapsina, joilla on tasavertaiset oikeudet, joita kuuluu suojella ja joilla on oikeus kasvaa turvallisesti omassa perheessään.

Pia Lahtinen

PS. ’Punakorvan kaksi kotia – maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä’² -kirja kertoo koskettavalla tavalla Punakorvasta, joka lähtee kotimaastaan sotaa pakoon ja päätyy pakomatkansa päätteeksi lumiseen Suomeen. Se on tarkoitettu varhaiskasvatukseen ja alakouluun suomalaisille lapsille ja maahanmuuttajalapsille.
’Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa’³ -oppaat tarjoavat puolestaan hyvää tietoa maahanmuuttajataustaisen lapsen sijaisvanhemmuutta harkitseville ja lastensuojelun perhehoidon PRIDE-valmentajille.

Kuva: Pixabay


¹ Maahanmuuttoviraston tilastot (2016) http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/tilastot

² Punakorvan kaksi kotia – maahanmuuttajalapsi sijaisperheessä (2009) Toim. Azeb Hailu. Jyväskylä: Pesäpuu ry.

³ Niekka, Ilse (2009) Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa. PRIDE-valmennuksen lisämateriaali. Kouluttajan opas. Opas- ja käsikirjat 1/2011. Jyväskylä: Pesäpuu ry ja Niekka, Ilse (2009) Monikulttuurisuus lastensuojelun perhehoidossa. PRIDE-valmennuksen lisämateriaali. Osallistujan opas. Opas- ja käsikirjat 2/2011. Jyväskylä: Pesäpuu ry.

Kirjoja voi tilata osoitteesta http://verkkokauppa.pesapuu.fi/

”Jos lapsella ei ole kotia, niin hänellä ei ole mitään.”

Pitelen kädessäni juuri painosta tullutta uutta työkirjaa, jonka lastensuojelusta kokemusta omaavat lapset ovat tehneet toisille lapsille. En osannut etukäteen kuvitella kuinka rikas ja opettavainen työskentelystä tulisi ja kuinka lapset veisivät minut erityisesti kotiin liittyviin tunteisiin ja ajatuksiin.

….

Istumme aloituspiirissä lasten kanssa ja on esittäytymisen aika. Käsillä on ihka ensimmäinen salapoliisikokoontuminen ja eräs poika aloittaa. Nimeni on Mikko (nimi muutettu) ja mun koti ja sit mulla on toinenkin koti… Siinä se tuli: KOTI. Aihe, jota emme aikuisina olisi ymmärtäneet ottaa tutkimusteemaksi, kun oli tarkoitus tutkia lastensuojelua.

Koti-teemasta tuli sittemmin olennainen osa lasten kanssa tehtyä kehittämistyötä ja sen pohjalta kirjoitettua lastensuojeluopasta. Miltä tuntuu muuttaa uuteen paikkaan, millä nimellä voin kutsua uuden paikan aikuisia, milloin uudesta paikasta tulee koti ja miten voi ilmaista ikävää?

Ennen kuin kirja lähti painoon, sitä koekäytti ja kommentoi myös joukko lapsia. Saimme tärkeää palautetta. Kotiteemasta kaikki alkoi ja yllätyksekseni myös päättyi. Erään lapsen palaute oli erityisen puhutteleva. ”Kirjassa tärkeää oli koti, sillä jos lapsella ei ole kotia hänellä ei ole mitään.” Tuo lause ei ole jättänyt minua rauhaan ja mitä enemmän sitä mietin, sitä syvällisemmän merkityksen se saa.

Koti on lapsille tärkeä ja määrittää lapsen identiteettiä. Sijoitetulle lapselle koti ei ole ollenkaan helppo ja yksiselitteinen asia. Mitä jos koti ei olekaan turvapaikka ja koteja on monia. Koti tutkimusteemana oli kovin tunnepitoinen. Mikä edes on oikea koti?

Lasten kanssa kotia tutkiessani huomasin miettiväni useaan kertaan meidän ammattilaisten yleisesti käyttämää käsitettä: kodin ulkopuolelle sijoitettu lapsi. Miltä termi kuulostaa ja ennen kaikkea miltä tuntuu lapsesta, josta puhumme kodin ulkopuolella olevana. Lapsella voi olla omasta mielestä ihan oikea koti sijaisperheessä ja me työntekijöinä puhumme ulkopuolisuudesta, ulkona olemisesta. Ihan kuin sijoitettu lapsi istuisi ulkona ja oikeiden kotien lapset leikkisivät sisällä lämpimässä.

Tutkimuksissa lasten kanssa selvisi, että ei niin väliä vaikka koteja olisi monta, mutta se on tosi tärkeää, että jokaisella lapsella on koti, jossa on ruokaa, sänky ja kilttejä aikuisia. Lasten mielestä koteja ei tarvitse panna paremmuusjärjestykseen. Aikuiset kuuluvat kotiin ja erityisesti sellaiset aikuiset, jotka huolehtivat, rakastavat, eivät lyö eivätkä huuda lapsille.

Sari-Anne Paaso

ps. Lasten oma opas lastensuojelusta ja elämän tärkeistä asioista eli Salapoliisi Mäyrän käsikirja julkaistaan syyskuussa.

Kuka pelkää kokemusasiantuntijaa?

”Meidän tehtävämme on ollut luoda toivoa siitä, että tätä järjestelmää kannattaa vaalia ja kehittää. Ei se ole elitismiä. Omalta osalta se on ollut sanomaa siitä, että kun yhteiskunta pitää omistaan huolta, kasvaa tasapainoisia aikuisia, jotka kestävät pettymyksiä, haasteita ja ovat valmiita myös omalta osaltaan auttamaan muita. Ei ole tarkoituksena vähätellä kenenkään negatiivisia kokemuksia tai väittää että järjestelmä on täydellinen.”

Kun aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten nousin junaan Toijalan asemalta, ei minulla ollut silloin aavistustakaan mihin olin lähtemässä mukaan. Olin vain saanut sijaisäidiltäni kehotuksen lähteä kokeilemaan, josko lastensuojelun kehittäminen kiinnostaisi minua. Koska meillä on ollut kotona tapana kokeilla uusia asioita aika ennakkoluulottomasti, lähdin matkaan vaikka kiinnostus ei ollutkaan silloin kovin suuri.

Kahdeksan vuotta sitten en ollut koskaan kuullutkaan kokemusasiantuntijoista. En osannut yhdistää termiä itseeni, enkä muihin kanssani kokoontuneisiin nuoriin. Emmekä me edes ensimmäisellä tapaamisella kehittäneet yhtään mitään. Jotain muuta kuitenkin heräsi, kun olin istunut aamupäivän ja osan iltapäivää Jyväskylässä Pesäpuun toimistossa jakamassa kokemuksiani yhdeksän muun nuoren naisen kanssa. Nimittäin kiinnostus lastensuojeluun oman taustan ulkopuolelta.

Vuosien aikana olen tavannut kymmeniä, jopa satoja kehittäjänuoria, joiden alkutaival lastensuojelun kehittämisessä on vastannut omaani. Taustalla on ollut aktiivinen aikuinen, joka on kannustanut nuorta lähtemään kokeilemaan kehittämistä edes päivän mittaiseen foorumiin. Välillä foorumeihin on astunut sisään vastahakoisen oloisia nuoria, jotka vielä esittäytymiskierroksella miettivät, mitä he oikein tekevät täällä. Ja ihan yhtä usein olen nähnyt nuorten silmissä sen saman kipinän, mikä itsessänikin heräsi. Kokemuksen siitä, että tulee kuulluksi ja kohdatuksi.

Nykyään on vaikeaa olla kuulematta puhetta kokemusasiantuntijoista. Täytyy työskennellä sosiaalialalla lähes tynnyrissä, että ei ole törmännyt termiin kokemusasiantuntija tai tavannut heitä. Muutos, joka asenneilmapiirissa ja työtavoissa on tapahtunut tässä kahdeksassa vuodessa, on ollut paikoitellen hidasta ja takkuilevaa, mutta vääjäämätöntä. Se ajatus, mikä vielä aluksi oli suorastaan mullistava, ottaa nyt ne lastensuojelunuoret mukaan kehittämään lastensuojelua, on nykyään siirtynyt valtionhallinnollisiin hankkeisiin asti.

Uudet toimintatavat vaativat aikuisilta uusia valmiuksia. Kun otetaan mukaan kehittämistyöhön nuoria, joilla on omia kokemuksia lastensuojelusta, täytyy aikuisten pystyä kohtaamaan nämä nuoret ja heidän tarinansa. Aikuisten täytyy tuntea itsensä ja oma arvomaailmansa ja pystyä kohtaamaan nuorten puheissa mahdolliset omat virheensä ja epätäydellisyytensä. Se on epäilemättä pelottavaa, mutta muutos joka ei ravisuttele, ei ole oikeaa muutosta.

Aikuisten oma asenne kehittämiseen ja halu saada muutosta aikaan ovat kokemusasiantuntijuuden todellisia kulmakiviä. Nuoria, joilla on halua kehittää lastensuojelua, löytyy kunhan aikuiset luovat heille siihen mahdollisuuksia ja kannustavat eteenpäin. Jos aikaisemmin toimin esimerkkinä lastensuojelun kokemusasiantuntijasta toisille nuorille, nykyään toivon toimivani inspiraationa aikuisille ottaa nuoria mukaan kehittämistyöhön. Aika näyttää, mitä seuraavat kahdeksan vuotta tuovat tullessaan.

Helena Inkinen

Kun oma elämä alkaa

”Haluatko ne keltaiset kahvikupit?” kysyi äitini sen jälkeen, kun ilmoitin, että huomenna lähden. Ylioppilaskirjoitukset olivat ohitse ja työt odottivat Oulussa. Muistan vieläkin äitini katseen, ihmettelevän ja mietteliään. Olin ollut valmis lähtemään jo kauan, mukaan mahtui vain yksi matkalaukku.

Matka Petäjävedeltä Ouluun on piirtynyt mieleeni valokuvan tarkkuudella. Luottavaisena ja jännittyneenä lähdin matkaan. Lentokentällä tapasin miehen, joka halusi viedä minut ilmailumuseoon. Päräytimme taksilla sinne ja takaisin. Ex tempore, suunnittelematta, toisiamme tuntematta. Myöhemmin sain häneltä kauniin postikortin, jossa hän pohti sitä, miten halutessamme voimme nähdä sateenkaaren värit puhtaina ja aitoina.

Tänä kesänä olen useasti palannut tuohon aikaan. Sukeltanut muistoihin lukemalla vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Olen itkenyt ja nauranut yhtaikaa. Niistä piirtyy kuva elämännälkäisestä nuoresta naisesta. Naisesta, joka rajulla otteella etsii omaa paikkaansa maailmassa haluten saada kiinni siitä, kuka on, miten elää ja mihin kuulua. Nyt, esikoiseni muuttaessa, olen oman äitini tavoin pysähtynyt ihmettelemään lähtemisen intoa ja ahdistusta. Nuorelle lähteminen voi tuntua samaan aikaan sekä vapauttavalta että lopulliselta. Sitähän se on, uuden elämänvaiheen alkamista ja ihmissuhteiden uudelleen jäsentymistä. Näin elämä kulkee.

”Lähden, jotta voit minua kaivata.”

Aika on muuttunut. Kun lähdin, vanhempani eivät soittaneet moneen kuukauteen. Silloin ei ollut tapana. Pankinjohtaja soitti!🙂 Kysyi: ”Miten sinä pärjäät?” Olin ylittänyt pankkitilini ja hän oli huolissaan, ovatko asiani kunnossa. Nyt yhteydenpito nuoreen toimii valonnopeudella, kun sosiaalisen median kautta on mahdollista päivittää omaa arkea ja elämäntarinaan. Yhteys ja tieto toisesta on saatavilla, jos vain niin halutaan.

Lastensuojelussa jälkihuoltoon siirtyminen on kohta, joka vaatii sekä nuorelta että aikuisilta keskittymistä. Pysähtymistä, miten tästä nyt edetään. Ajoissa aloitettu suunnittelu tukee nuoren valmistautumista löytämään oman paikkansa elämässään. Jokainen nuori tarvitsee mukaansa suunnitelman, aikuisverkoston ja tiedon paikasta, minne tarpeen vaatiessa voi palata. Paikan, johon on aina tervetullut ja jossa kuulumiset ovat luonteva vaihtaa. Paikan, josta saa tunteen, ettei ole unohdettu vaan kaivattu. Kaipauksen tunne tuo luottamusta elämään ja luo toivoa. Se sitoo yhteen liiman tavoin.

Kun oma elämä alkaa, on takataskussa hyvä olla aikuisverkoston yhteystiedot. On joku (tai jotkut), joka muistaa, odottaa ja johon voi ottaa yhteyttä. Itsenäistyminen ei tarkoita sitä, että nuoren tarve yhteenkuuluvuuteen loppuisi. Se vain muuttaa muotoaan. ”Mietin, miten kannatella viisaasti silloin kuin kannattelua tarvitaan. Joskus täytyy ottaa koppi ja joskus tyrkätä luottavaisesti omille siivilleen,” toteaa ystäväni roolistaan sijaisvanhempana. Kun nuori lähtee, ovat aikuiset edelleenkin vastuussa yhteydenpidosta. Vaikka nuori voi ottaa etäisyyttä rajustikin, tarvitsee oman elämän ensiaskeleita ottava nuori aikuisia tuekseen. Pankinjohtajat eivät enää soittele, mutta luottoaikuinen voi sen tehdä.

”Tämä on minun elämäni.”

Jokainen rakentaa elämänsä näköisekseen. Kukaan ei voi toisen puolesta tietää ja päättää, mikä on tärkeää ja oleellista. Siksi suunnitelmat on hyvä tehdä yhdessä. Vain nuori itse voi selvittää itselleen, kuka hän on, miten haluaa elää ja mihin kuulua. Voimme kuitenkin olla oppaina ja tukijoina, auttaa nuorta määrittämään elämäänsä, suuntaamaan sitä eteenpäin. Vain nuori itse voi maalata oman elämänsä sateenkaaren värit persoonaansa sopivaksi uniikiksi tarinaksi. Meidän tehtävämme on ihailla värien kauneutta ja puhtautta. Ja toivoa parasta.

Näin minä olen oman elämäni rakentanut – niin sinäkin olet sen tehnyt.

Johanna Barkman

ps. Lastensuojelun Keskusliitolta on kesällä ilmestynyt erinomainen jälkihuollon opas! Suosittelen lämpimästi sen lukemista ja tarjoamista myös nuorille luettavaksi. Oppaan helmi on nuorten omat ajatukset ja näkökulmat jälkihuollon järjestämiseksi. Opas selkeyttää sekä työntekijän että nuoren ajatuksia jälkihuollon toteuttamiseksi.

 

Havaintoja havainnoimisesta!

En lakkaa ihmettelemästä, miten katse ja huomio kiinnittyy eri ihmisillä niin erilaisiin asioihin. Jos kävelen rinta rinnan vaikka tyttäreni kanssa, jälkikäteen joskus ihmettelen, olemmeko lainkaan kulkeneet samaa tietä. Jos mukana on lapsi, ihmettelyn aihetta riittää vielä enemmän. Aviomiehestä nyt puhumattakaan! Olisikohan näistä arkielämän havaintojen tekemisen erilaisuudesta jotain polkua sosiaalityöhön? Aamulla työmatkaa taivaltaessani mietin näitä sosiaalityön arviointeja…. ja havaintojen tekemistä…. ja sinistä taivasta, pääskysten lentoa ja nurmikolla makaavaa koiraa, jonka heti havaitsin olevan turvallisesti kiinni hihnassa, ei siis uhka minulle.

Arvioinnin kysymykset ovat täyttäneet mieleni ja työpöytäni viime vuosina. Huostaanoton ja sijaishuollon tarpeen arvioinnin työmalliksi kehitettyä Pysäkki-mallia on tullut pohdittua kantilta ja toiselta, yksikseen ja yhdessä toisten kanssa. Sijaisvanhempien valmiuksien arviointi on ollut ammatillisen lisensiaatintyöni johdosta akateemisessa kirjoitusprosessissa ja tietysti, senior PRIDE-kouluttajana, työhöni liittyvänä, vakavan pohdinnan aiheena. Työmalleihin liittyy aina hyvää ja huonoa. Ne voivat olla jopa vaarallisia siksi, että orjallisesti noudatettuina ihmisen yksilöllisen tilanteen huomioimista ei tehdäkään. Toisaalta ilman malleja ei meillä olisi mitään yhteistä linjaa, sanoisinko että selkäranka puuttuisi. Ja eihän ihminen silloin pysy kasassa! Palaute lastensuojelun asiakkailta ja työntekijöiltä on rohkaissut jatkamaan mallien kehittämistä. Sosiaalityön arviointeja täytyy pystyä kuvaamaan. Niiden on oltava kaikille ymmärrettäviä, siis kaikkien siinä osallisena olevien täytyy ymmärtää, mitä ollaan tekemässä. Tasavertainen kohtelu, asiakkaasta tai työntekijästä riippumatta, tuo turvaa ja luottamusta.

Tällä viikolla aloittavat työskentelynsä Lapsi ja perhepalveluiden muutosohjelmaan (LAPE) liittyvät työryhmät. Työpajaprosessit kokoavat eri toimijoita ja maakuntien kehittämistyön asiantuntijoita yhteen pohtimaan uudenlaisia, moniammatillisia menettelytapoja. Mallien kehittämistyö starttaa lastensuojelun, erityispalveluiden ja vaativimpien palveluiden yhteisellä työpajaprosessilla 17.6. Näihin keskusteluihin saamme myös pesäpuulaisina osallistua. Haasteista ei ole pulaa, mutta mielenkiintoista ja monia mahdollisuuksia täynnä olevaa aikaa elämme. Se näkee, ken elää, millaiset rakenteet ja mallit työtämme tulevaisuudessa ohjaavat. Toivottavasti ne ovat ihmisen kokoisia ja näköisiä! Sellaisia, joissa tärkeintä on jokaisen osallisen kuulluksi ja näkyväksi tuleminen. Niiden heikompien ja hiljaisempien puolesta jonkun on muistettava pitää ääntä. Ja siitä, että usein tärkeintä on pieni ja yksinkertainen.

Erilaisuuden kauneudesta löytää mieleni seuraavan aasinsillan tähän sosiaalityöhön ja kehittämispäällikön työhön Pesäpuussa. Huomasin ajattelevani, että olen etuoikeutettu, kun saan niin monenlaisten ihmisten kanssa tehdä työtä, niin omassa työyhteisössäni kuin ”maailmalla”. Ja kun vielä palasin ajatuksissani hetkeen, jolloin menneenä viikonloppuna istuin takkatulen loimussa edellisen työpaikan kollegojen kanssa, niin päädyin ajatuksissani siihen, että etuoikeutettua on myös se, miten monen eri ihmisen iloa ja surua on saanut olla sosiaalityöntekijänä mukana jakamassa. No, raskastahan se on ollut välillä ja tuskastuttavaa, kun ei voi auttaa niin kuin tahtoisi. Tai ei tule ymmärretyksi (ja asiakkaalla on varmaan ihan samanlainen tunne). Mutta siitä huolimatta, rikasta työtä. – Vielä: mikä oli meidän takkatulen loimussa käydyn keskustelun lopputulema, sotesta kun keskustelu lähti laajenemaan? Ihmiset kaipaavat sitä, että heitä kuunnellaan, niissä asioissa, mitkä ovat heille tärkeitä, silloin, kun he haluavat niistä puhua. Ei niissä, joita me työntekijät viisaudessamme olemme ajatelleet seuraavan puolen tunnin aikana keskusteltavan!

Mieli alkaa jo kääntyä sulkemaan kevään työprosesseja kesätauolle. Tässä päivänä muutamana junassa istuessani ajattelin tätä Suomen vuodenkierron rikkautta – miten sama maisema näyttäytyykin eri väreissään ja kovin erilaisena. Havainnot – niistähän aloitin! Lupaan itselleni jälleen kerran, että yritän laajentaa havaintojen tekemistäni, katsoa vaikka koiran kiinnityshihnan lisäksi miltä se koira muuten näyttää. Kuulohavaintoni kertoo, että naapurissa leikataan ruohoa, ihoni kertoo, että aurinko lämmittää, silmäni huomaavat huikaisevan sinisellä taivaalla pääskysten taitavan kaartelun. Nautitaan kesästä!

Jaana Pynnönen

Unelmat lentoon

Sijoitettu kokemusasiantuntijanuori kertoi eräässä koulutuksessa samaa, mitä tiedämme myös useista tutkimuksista: aikuiset eivät aina välttämättä kannusta sijoitettuja lapsia ja nuoria toteuttamaan unelmiaan tai he vähättelevät sitä, mitä sijoitettu lapsi voi elämässään saavuttaa. Kysyimme Sijoitettu lapsi koulussa -projektin SISUKAS-toimintaan osallistuneilta lapsilta, mistä he unelmoivat tai mitä he haluaisivat tehdä isona.

Osa oli ymmärtänyt elämän realiteetit jo hyvissä ajoin:

Että saan isona perheen, ja että se voisi hyvin ja ettei olisi mitään maksamisongelmia laskuista. Ja että kaikki olisi terveitä, ja että olisi omakotitalo. (tyttö 11 v.)

Joku tähtäsi korkealle, vaikka itsekin asiaa vähän epäili:

En mä voi mun unelmia toteuttaa, ne on niin isot. Päästä rikkaaks. Mulla on niin köyhää sukua, että miten minä voisin päästä rikkaaks yhtäkkiä. (haastattelija kysyy: No onko sulle tullu mieleen jotakin ideaa?) No teen niin ku Keskinen. Otan 50 000 lainat, ja perustan jonkun ison kaupan. Sitten kun olen saanut rahat takaisin, niin sitten maksan lainan. Sit kun on taas tarvii niin teen 50 000 remontin ja sitten kun remontti on valmis sitten tulee hirveenä rahaa. Sillä ohjeella minä saan oman Tuurin. (poika 11 v.)

Toisten haaveet saattoivat olla hyvin pieniä ja arkipäiväisiä:

Että äiti ja isä olisi enemmän meillä käymässä. Että ne asuisi lähempänä. (tyttö 9 v.)

Että mulla olis tosi hyvä päivä, eikä olis unohtunu mitään kirjoja ja opekin olis iloinen. (tyttö 8 v.)

Me aikuiset voimme helposti pitää unelmointia vähäpätöisenä ja joutavana ajanhukkana. Sitä se ei kuitenkaan suinkaan ole. Unelmat heijastelevat lapsen minäkuvaa, ihanneminäkuvaa ja luottamusta omaan itseen ja mahdollisuuksiin. Unelmien avulla lapsi voi asettaa itseään erilaisiin asemiin ja leikitellä eri vaihtoehdoilla. Niiden avulla lapsi voi tutkia, mikä hänelle on mieluista ja minkä eteen haluaisi tehdä töitä. Tietysti ne voivat heijastella myös sitä, mistä uskaltaa haaveilla tai millaisia asioita häneltä odotetaan.

Unelmista voi parhaimmillaan tulla myös itseään toteuttavia ennusteita. Tiedämme, että monesti unelmien miettiminen alkaakin kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Miten me aikuiset voisimme olla ennakkoluulottomasti tukemassa näitä pieniä ja suuria unelmia?
Elisa Oraluoma

Perhekaverilla on monta roolia

”Voisimmeko vapaaehtoisen sijaan puhua vaikka perheystävästä?” kysäisi eräs sijaisisä tukihenkilösuhteen solmimistilaisuudessa. ”Ja tuo ihmeessä omatkin lapsesi mukana seuraavan kerran kun tulet.”

Toisessa perheessä puhutaan mieluummin lapsen aikuiskaverista. Kolmannessa taas arjen apukäsistä, jotka auttavat niin synttäreiden valmisteluissa, pullanleivonnassa kuin leikkivät lasten kanssa.

Kuka tahansa sijaisperhe voi hyötyä sijaisperheen tukihenkilöstä eli vapaaehtoisesta perhekaverista. Kyse on vain siitä, kohtaako sijaisperhe tarpeineen ja toiveineen oikeanlaisen perhekaverin.

Sijaisperheellä ei tarvitse olla sen kummempia tarpeita, kunhan perheellä on valmius päästää vapaaehtoinen jakamaan hetkiä arjestaan kanssaan, uskallusta avata sydämensä mahdollisesti syntyvälle uudelle ihmissuhteelle. Parhaimmillaan tukihenkilösuhde voi tuoda tervetullutta vaihtelua sijaisperheen arkeen, antaa lapselle tai nuorelle mahdollisuuden olla aikuisen jakamattoman huomion keskipisteenä tai auttaa sijaisvanhempia jaksamaan paremmin arjessa.

On toki syytä muistaa, että kaikkiin sijaisperheen tarpeisiin vapaaehtoinen perhekaveri ei voi vastata. Joskus sopivampi tukimuoto voi olla kotipalvelu, mentori tai ammatillinen tukihenkilö. Tukihenkilöt valmennetaan tehtäväänsä ja heidän taustansa tarkastetaan, mutta monet tukihenkilöt toimivat vapaaehtoisina ilman ammatillista taustaa lasten parissa toimimisesta. Onneksi useimpien, vähän vilkkaampienkin lasten kanssa pärjää silti olemalla lapselle ihan tavallinen, turvallinen aikuinen.

”Elli on tosi kiva. Ollaan askarreltu yhdessä sorminukkeja ja koruja ja muuta. Talvella vedin Elliä pulkassa ja mua nauratti niin, ettei siitä meinannu tulla mitään”, kertoi vuoden verran aikuiskaveriaan tavannut tyttö. Sijaisperheiden lasten ja nuorten aikuiskaverisuhteissa on opittu ystävyydestä molemmin puolin, harjoiteltu uusia taitoja, ja niissä on syntynyt luottamusta, yhteisiä juttuja ja muistoja, jotka kulkevat mukana kenties aikuisuuteen saakka. ”Voin suositella aikuiskaveria kaikille maailman lapsille”, totesikin samainen tyttö.

Heini Aaltonen